Joulupukilta risukimppua ikävämpi kirjalahja

On varmaan tullut oltua vähän tuhma, kun joulupukki toi risukimpun asemesta tosi masentavan kirjan, jonka lukukokemus on suorastaan piinaava.

 

Ihmetyttää jo se, että arvovaltainen kustantaja työstää tällaisen hengentuotteen. Mika Malirannan Pinnan alta -kirjan alta paljastuu sellainen roskaläjä, että se olisi saanut jäädä sinne piiloon. Joulu oli pilalla.

 

Rangaistus tuntuu kohtuuttomalta, niin raskasta luettavaa kirja on. Varmaa on, että kustantaja ei ole saanut siitä mitään haraviinsa, kuten Pohjanmaalla sanotaan, joten on vain antanut armosta sen mennä läpi sellaisenaan, kun tekijä on niin tunnettu.

 

Mielenkiintoista olisi tietää, mitä siitä ovat löytäneet kansien liepeissä kirjaa kehuneet. Varsinkin kun kyseessä on ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen painos. Miten kirjaan on voinut tutustua etukäteen? Vai ovatko saaneet allekirjoitettavakseen valmiiksi kirjoitetun tekstin? Ovatko ostettuja lausahduksia? Kaveri- tai toverikauppaa?

 

Jaakko Kianderin mukana olo ei ihmetytä, hän tuotti aikoinaan puolueensa luottoasiantuntijana olleessaan yhtä pahasti lukijoita harhaan johtavaa demarimössöä muun muassa menojen lisäämisestä, mutta kepulaisen Vesa Vihriälän mukana olo hämmästyttää. Tosin heillä on tekijän kanssa ollut yhteisiä kirjoitusharrastuksia aiemminkin, mutta hänen oma kirjansa muutama vuosi sitten suurin piirtein samasta aiheesta oli jopa yllättävänkin järkevä.

 

Sixten Korkmanin mukana olo kehujien listalla on hyvin luontevaa. Tämä on sitä samaa ekonomistijargonia, jota hän on suotanut vuosikymmenet eri foorumeilla.. Juuri hiljan hän vakuutti Ylen A-studiossa luottamustaan instituutioihin.

 

Kun kirjoittaja ei ole edes viitsinyt tutustua Terttu Grönforsin väitöskirjaan – nimeä ei näy kirjassa – joka osoittaa, miten vuosisatojen takaiseen ihmiskuvaan talous- ja työmarkkinapolitiikkamme sekä yritysten johtaminen perustuvat, ei toivoa muutoksesta ole.

 

Kirjoittaja on myös tehnyt vuosien ajan kirjoitusyhteistyötä Matti Apusen kanssa, joka lokakuussa 2014 Ylen Jälkiviisaissa teki ennätystä hipovan tuloksen kuutamolla olossa kehuessaan, miten Juha Sipilä oli ”todella hyvä”, kun hänen yhteiskuntasopimus-vatulointinsa oli jo selvästi nähtävissä.

 

On vaikea uskoa, että sama mies on toiminut Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen johtajana. Hän on vuodesta 2013 alkaen saanut lähes suoraan työpaikalta ajantasaista tietoa ihmisen arvosta talouden tekijänä ja työvoima-puheen raakuudesta, mutta häntä, enempää kuin muitakaan sekonomisteja tällainen tieto ei kiinnosta lainkaan. Heillä ei ole siihen vastaanottimia. He haluavat pysytellä omissa poutapilvissään ((pdf).

 

Tällaisesta vallankäyttäjien kielenkäytöstä psykoanalyytikko ja filosofi-kirjailija Erich Fromm sanoo, että se on kannibalismin nykyaikainen muoto. Se on pahempaa kuin ”tavanomainen” rasistinen kielenkäyttö, sillä neekerikin on ihminen, mutta työvoima-kieli sananmukaisesti syö pois ihmisen ja ihmisarvon, ja jäljelle jää vain tilastomassaa.

 

Tässä on ehdottomasti oltava nollatoleranssi. Ihmisistä on puhuttava ihmisiksi. Kansalaisen ihmisoikeus on, että valtaa käyttävä, olkoonpa se vaikka sananvaltaa, puhuttelee häntä asialisesti.

 

Tätä työvoimaa kirjoittaja veivaa riveillä ja rivien välissä koneiden ja laitteiden sekä muiden investointitavaroiden seassa yhtenä tuotannon välineenä. Samaa kamaa kaikki.

 

Jo tällaisen törkykielen käyttö olisi ollut kustantajalle riittävä osoitus siitä, että käsikirjoitus olisi tullut hyllyttää.

 

Sen sijaan kirjoittaja näyttää kuuntelevan hyvinkin tarkalla korvalla pitkäaikaista kirjoittajakumppaniaan Björn Wahlroosia, Suomen ainoaa oligarkkia, joka sanoo kirjassaan Markkinat ja demokratia, että yritysjohtajan ainoa velvollisuus on ”kaikin laillisin keinoin” pitää huoli siitä, että siihen sijoittaneet saavat sijoitukselleen maksimaalisen tuoton. Muu on pelkkää pehmoilua ja pelkuruutta ( /OSuVa syyskyy 2012:/Wahlroosit isästä poikaan). Kirjassa asia sanotaan lähes samoin sanoin, vain vähän pehmeämmin. Pelkuruutta?

 

Kirjassa sivutaan kevyesti olennaisiakin asioita, mutta se tapahtuu kirjoittajan mieliteoreetikon Schumpeterin luovan tuhon teoriasta käsin, joten sekin jää pelkäkdi ilmassa huitomiseksi.

 

Tästä näkökulmasta tätä kevytteoreetikkoa paljon viisaampi taloustieteilijä ja humanisti, Saksan sodanjälkeisen talousihmeen taustavoimiin kuulunut Wilhelm Röpke aivan erityisesti varoitti kirjassaan Ihmisten valtio: ”Meidän ei ole pidettävä silmällä kirjoja ja teorioita vaan todellisuutta”. Röpke tunsi molemmat, niinpä hän saattoikin hyvällä syyllä piruilla teoriaherroille Mefistofaleen sanoin Goethen Fausistissa:

 

              Tuost´ oppineen ma herran tunnen kyllä,

               etäällä teist´ on, mit´ ei sormet yllä.

               Mit´ ette oivalla te, se teist´ on kasku.

               Jos ette laske te, on väärä lasku.

               Ei paina, mit´ ei teidän vaakaan panna,

               ei päde, mik´ ei teidän leimaa kanna.

 

Tämän kirjan näyttää kirjoittaneen Goethen kuvaama oppinut herra. Hänen valtionsa ei ole ihmisten valtio vaan rahan ja oligarkkien valtio.

 

Hallituksen ihmisvihamielinen äkkirynnäkkö saa kirjassa muutaman hellävaraisen ja ymmärtävän maininnan. Näin tekijä kiittää hallitusta luottamuksesta, kun sai tältä kutsun Risto Murron talouden pelastusryhmään.

 

Vain suuri on kaunista

 

Kirjoittaja ei edes tunne identiteettitaloutta, jota sen Suomessa lanseerannut Lapin yliopiston professori pitää marginalisoituvien alueiden ainoana keinona selviytyä. Sen perusajatuksena on perinteisen ja modernin yhdistäminen ja pienet ideat, joista voi kasvaa suurta toimintaa. Siitä kertoo esimerkkien kera kirjani Onko maallamme malttia viisastua? – löytöretki identiteettitalouteen ().

 

Erityisesti Itä-Suomessa tällä olisi nykyisessä tilanteessa ehkä ratkaiseva merkitys, mutta Suomen säilyminen yhtenäisenä ei ole kirjoittajalle edes maininnan arvoinen asia.

 

Kirjoittajasta vain suuri yritys on kaunis, varsinkin jos se on peräisin ulkomailta.

 

Tämä kirja ei anna mitään eväitä suomalaisen työelämän tai talouden uudistamiselle. Päinvastoin se antaa lisäuskoa niille, jotka eivät mitään uudistamista halua. Sanaveivailuillaan ja numeroillaan se todistaa, ettei mitään uudistamisen tarvetta edes ole, vaan asiat ovat oikein hyvällä mallilla. Suomen työmarkkinajärjestelmä on kruunun jalokivi, jota tulee varjella ”vaurioitumiselta” eli muutokselta.

 

Johtaminen toimii loistavasti, ja työntekijät ovat tyytyväisiä. Mistään jäykkyyksistä ei puhettakaan. Muuta väittäneet, kuten Pekka Himanen ja Juha Sipilä, puhuivat palturia. Himanen sai ansionsa mukaan, kun hänet ivalla ja uhkailuilla ajettiin maanpakoon. Hänestä kirjoittaja ei tosin ole kuullutkaan, häntä ei edes mainita. Hänet on armollisesti unohdettu, kuten käy jokaiselle, joka uhmaa tätä ekonomistimafiaa.

 

Jos kirjoittaja olisi viitsinyt edes lukea kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa vuodelta 1981 ja ymmärtänyt lukemansa, hän ei olisi esittänyt niin posketonta väitettä, että talousongelmamme saivat ”alun perin” alkunsa yrityssektorimme heikosta tuottavuudesta 2010-luvulta lähtien. Niille oli jo tuolloin luotu vankka pohja tupoilulla, jota jatkettiin vuosikymmeniä ja jonka peruja hallituksen vientimallikin on. Ja Terttu Grönforsin väitöskirjasta hän olisi havainnut, että juurisyyt olivat vuosisatoja vanhat.

 

Kun on nähty, miten innokas Maliranta on viisauksiaan tarjoilemaan, tuntuu varsin ilmeiseltä, että hän oli mukana siinä ekonomistirintamassa, joka hyökkäsi Tampereen yliopiston työelämätutkijan Marja-Liisa Mankan kimppuun kirjoituksesta, josta olin antamassani palautteessa kertonut allekirjoittavani joka sanan alusta loppuun.

 

Nämä sekonomistit liikkuvat aivan eri maailmassa, jossa ei ole työntekijöitä eikä muitakaan ihmisiä, siellä on vain ”numeroita ja käppyröitä”, joista Ylen Jälkipörssin uusi ekonomistijäsen sanoi olevansa kiinnostunut. Niitä tässä kirjassa riittää. On ihme, jos joku jaksaa sen lukea alusta loppuun.

 

Kirjoittaja näyttää kuuluvan siihen samaan ”genreen” kuin Vetelärannan nykyväki, josta Työnantaja-lehden entinen päätoimittaja Matti Pitko kirjoitti Aamulehden kolumnissaan, että he tuskin ovat nähneet oikeita työntekijöitä edes valokuvissa. Nyt mainitussa rannassa ollaan niin viimeisellä rannalla, ettei siellä ole henkistä kapasiteettia edes oman lehden tekemiseen.

 

Maliranta on jäsen Risto Murron talouden pelastustyöryhmässä. Ehkä tämä kirja ennakoi lopputulosta. Ei hän ainakaan voi allekirjoittaa sellaista raporttia, jossa sanottaisiin työelämässä olevan mitään erityistä remontin tarvetta, huiskitaan vain entiseen malliin ja umpimähkään vähän ”työllisyystoimia”, joita ryhmän julistaman ideakilpailun tuloksena varmasti riittää. Muuten menee viimeinenkin uskottavuus.

 

Ja vahva talouskasvu on joka tapauksessa edessämme, kuten se on sekonomistiemme mukaan ollut jo vuosikaudet aivan tulollaan, kunhan vain jaksamme odotella. Olisikohan niin, että kysymys olisi vanhasta saksalaisesta kansanviisaudesta: ”Hoffen und Harren macht manchen zum Narren”. Eli liian innokas toivominen ja odottaminen tekee monesta narrin. Ehkä saamme vielä lisänäyttöjä.

 

Tekijä sanoo aloitelleensa kirjan alkusanoja viime alkukesästä, eli hän on kirjoittanut sen hirveällä kiireellä, mikä näkyy tekstistäkin. Se on armeijan runokielellä juosten k….u. Hänellä oli varmaan tarve päästää etukäteen sanelemaan Murron pelastusryhmän mietinnön raamit.

 

Myös kirjan painotyöt on tehty hirveällä kiireellä.

 

Toivottavasti kirjan kirjoittaja sai pukilta risukimpun. Sellaisen olisi ansainnut myös kirjan kustantaja. Näin toimii muutosvastarinnan Suomi.

 

J.K.

 

Aiheellinen kysymys: Kumpi on pahempi, Hannu Salaman Jumalan pilkka vai tämän kirjan ihmisen pilkka?

 

Liitteet:

 

Kirjoittajan lempisanastoa:

 

• ”Kustannuskilpailukyky ja yritysten työvoima kehittyivät tasatahtia”
• ”yritykset kilpailevat tuosta työvoimasta yhä kiivaammin”
• ”Ne (yritykset) kilpailevat tuosta työvoimasta yhä kiivaammin”
• ”Yleissitovuuden vuoksi sopimuskorotukset koskevat suurta osaa työvoimasta”
• ”Toimialan palkkatason tulee olla sellainen, että se on riittävän houkutteleva tarvittavan työvoiman saamiseksi”
• ”Rehn-Meidner-mallissa korotetaan työvoiman liikkuvuuden tärkeyttä”
• ”Monet ilmeisesti haluavat myös jatkossa lisätä työvoimaansa”
• ”Jos nykyistä työvoimaa ei virtaa ulos …”
• ”Palkatusta työvoimasta saattaa tulla merkittävä rasite”
• ”…työvoiman kirnuaminen hiipui hieman.”
• ”työvoiman heikko liikkuvuus työmarkkinoilla”
• ”Työvoiman osaaminen teknologisissa ongelmanratkaisutilanteissa on Suomessa korkealla tasolla”
• ”Heille on luvassa osaavaa työvoimaa”
• ”Työvoiman kysyntä metsäteollisuudessa kasvoi”
• ”…työvoiman on siirryttävä toisille toimialoille”
• ”…jos olisi laajamittaisia ongelmia uusien teknologioiden käyttöönotossa ja työvoiman liikkuvuudessa…”
• ”Osaava työvoima on t&k -panostusten kriittisin tekijä.”
• ”uusiin yrityksiin palkataan nuorta työvoimaa.”
• ”Työvoimapulasta kärsivät yritykset saavat helpotusta työvoimapulaansa.”
• ”yritykset, jotka käyttävät korkeakoulutettua työvoimaa”
• ”yritysten ja työvoiman alueellinen liikkuvuus”