Unto Hämäläinen - legendaarinen vehkeilijä

 ”Unto Hämäläinen on tunnettu, tunnustettu ja palkittu politiikan toimittajien grand old man.”

Ylen legendaarinen ohjelmaesittely 27.12.24

 

”Pientä koppavuutta”

 

Hämäläisen vastaus haastattelijan hesarilaisuutta koskevaan kysymykseen

 

”Yhteiskunnan pitää muuttua, ja kumpikaan lehti ei sellaista hae.”

 

Aatos Erkko jouluhaastattelussa tv:ssä 1994, miksi hän on tyytymätön lehtiinsä

 

”Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia sinnikkäästi hokien, miten hyvin meillä menee.”

 

Tiedote Halikon Yrittäjien kesäkokouksesta 6.6.1985

 

Unto Hämäläisen nimeen törmäsin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1981, jolloin ilmestyi kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, joka kertoi, mitä Suomen taloutta hallinnut keskitetty tulopolitiikka, tupot, oli kaikessa karuudessaan ja mitä tapahtuu, jos se jatkuu edelleen. Kirjasta tulivat suomen kieleen sanat tupoteatteri ja tupomafia.

 

Siitä syntyi mediassa melkoinen mylläkkä. Iltasanomat esitteli sen koko aukeaman jutussaan sisäsivuilla ja etusivulla tekijän kuvan kera otsikolla ”Parkkinen panee tupon ruttuun” (, OSuVa Tuhopolitiikan 30 v juhlanumero).

 

Ylen Ajankohtaiseen studioon Arvo Tuominen teki välittömästi asiallisen haastattelun, samoin kuin Risto Uimonen muutamaa päivää myöhemmin MTV:n upouusiin uutisiin.

 

Muu media seurasi perässä. Parin viikon ajan kirja, jossakin määrin kirjoittajakin, pyöri mediassa jokseenkin päivittäin. Kokoomusnuorten puheenjohtaja ja heidän Tasavalta-lehtensä päätoimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti koko sivun asiallisen ja varsin positiivisen kirjaesittelyn.

 

Seuraavaksi huolestui Helsingin Sanomien politiikan toimitus. Vähän aiemmin oli ilmestynyt Lauantaiseuran salanimellä kirja Tamminiemen pesänjakajat, josta ei tuolloin vielä tiedetty että kirja oli heidän kirjoittamanansa. Nyt he pelkäsivät, että heidän hengentuotteensa jää kirjani varjon, jolloin toimituksen taistolaisten kantaäiti Anneli Sundberg pantiin torjuntatöihin.

 

Kolmas kohukirja tuolloin oli Anja Kaurasen romaani, Sonja O kävi täällä, joka oli luonnollisesti fiktiota. Sundberg rinnasti kirjani siihen otsikolla Työmarkkinoiden Sonja O (OSuVan juhlanumero ). Se oli pirullisen taitava veto. Näin hän osoitti, että kirjaa ei pitänyt ottaa todesta, vaan se oli fiktiota.

 

Se puri heti. Näin hän käynnisti imperiumin vastaiskun. Puhe- ja keskustelutilaisuuksia alkoi peruuntua. Kun melkoiseksi hämmästykseksi lehden seuraava päätoimittaja nousi tästä joukosta, joka potkut saanutta Aarno Laitista lukuun ottamatta jatkoi tehtävissään, oli samalla laskettu perustus sille mustalle listalle, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä.

 

Legendaarinen tuuliviiri

 

Hämäläisen nimitys Hesarin, Suomen Pravdan, politikan toimittajaksi muutamaa vuotta myöhemmin meni kaukaa periferiasta, keskisen Suomen perukoilta tulleelle nuorelle miehelle kuin häkä päähän ja teki siellä tuhojaan. Hän teki vikkelästi täyskäännöksen ja otti tupojen tukimiehen ja suojelijan tehtävän sydämenasiakseen. Se tarkoitti demarien politikan täydellistä hyväksymistä muutenkin, sillä se perustui keskeisesti juuri tupoihin. Tämä vastasi kaikin tavoin myös lehden linjaa.

 

Juhani Suomi kertoo kirjassaan, kuinka Erkki Liikanen eräässä tilaisuudessa tuli Aatos Erkon puheille ja nuhteli tätä siitä, että hänen lehdessään oli ollut viime aikoina joitakin demareita kritisoivia kirjoituksia, ”vaikka kaikkihan tietävät, että se on meidän sosialidemokraattien lehti”.

 

Hämäläinen piti huolen siitä, ettei tällaista lipsumista enää päässyt tapahtumaan, joten keskitetty tulopolitiikka oli hänen erityisen tiukassa suojelussaan. Hänen silmissään olin sen pahin häirikkö, joten tarvitsin erikoiskäsittelyn. Siihen tuli tilaisuus, kun Helsingin kauppiaat ja yrittäjät järjesti paneelikeskustelun Harri Holkerin hallitusta käsittelevästä kirjastani Punamusta vallankaappaus.

 

Keskusteluun osallistui eräitä eturivin poliitikkoja ja työmarkkinapamppuja. Estynyttä Paavo Väyrystä sijaisti Esko Aho, ja juontajana toimi Kyllikki Virolainen, entinen työkaveri Ylen Päivän peilistä.

 

Kerroin miten räikeästi presidentti Mauno Koivisto oli ohittanut ns. porvarisopimuksen, jonka porvaripuolueiden puheenjohtajat ja Nokian toimitusjohtaja Kari Kairamo olivat Paavo Väyrysen johdolla tehneet. He olivat sopineet ennen vaaleja muodostavansa keskenään hallituksen, jos vaalitulos sen mahdollistaa, kuten oli tapahtunut.

 

Varoitin edessä olevasta talouden umpikujasta, joka tuolloin oli jo selvästi nähtävissä, erityisesti valtiovarainministeri Erkki Liikasen johdolla kasatun keskitetyn työmarkkinasopimuksen ”ansiosta”, mutta myös monet muut seikat olivat sellaisessa asennossa, että lopputuloksesta ei ollut epäselvyyttä. Se kävi ilmi jo kaksi vuotta aiemmin Halikon yrittäjien kesäjuhlasta antamassani tiedotteessa. Ajoituskin  meni tarkalleen nappiin.

                                                              

Monin palkinnoin palkittu huiviasiantuntijoiden grand old man

 

Tämä ylitti Hämäläisen käsityskyvyn täysin, mutta hän ei tullutkaan ottamaan selvää kirjasta ja asioista, vaan panemaan kirjan tekijän järjestykseen.

 

Hämäläisen naama ei tuolloin ollut vielä kovinkaan tunnettu, joten hän hiippaili takariviin in cognito ja istui täysin hiljaa.

 

Hänen selostuksensa tilaisuudesta oli hyvin ylimielinen ja -malkainen, jopa pilkallinen. Hän kertoi, että ”todistelin”, että tämä hallitus oli maalle suurempi uhka kuin noottikriisi. Kyllikki Virolaisen pitsinen hartiahuivi sai suuremman huomion kuin kirjani, josta hän ei kertonut sanaakaan (pdf). Hän puhui työelämän uudistamisesta, vaikka sitä ei ollut sen enempää kuin nykyiselläkään hallituksella.

 

Mainitsin giljotiinin siksi, että Holkeri oli uhannut sellaisen putoavan tiettynä päivänä, ellei eräitä asioita ole hoidettu siihen mennessä. Siinä Hämäläisen iva kohdistui Holkeriin eikä minuun.

 

Keskustelua käytiin siitä, oliko hallitus sinipunainen vai punamusta.

 

Tästä kirjasta olivat peräisin monet niistä saatanallisista säkeistä, joita työnantajajärjestöt esittivät sanasodassa hallituksen kanssa. Ne hankkivat sitä muutamia kymmeniä kappaleita. Silloinen STK hankki sen kaikille hallituksensa jäsenille. Sen kärkihahmo vuorineuvos Casimir Ehrnrooth tilasi sitä jonkusen kappaleen presidentin valtiovierailun seuruetta varten.

 

Hämäläinen tuhosi jutullaan kirjan, mutta se ei ollut tappo, sillä hän teki sen vakain tuumin ja erityistä julmuutta osoittavalla tavalla. Se oli kirjamurha. Siitä Hämäläisen maine vain kasvoi, vaikka hän ei kehdannut panna juttuun nimeään edes näkyviin. Murha ei vanhene koskaan.

 

Legendaarinen lakeija

 

Tällä hengentuotteellaan Hämäläinen suojasi sekä tupoa että Koivistoa ja samalla SDP:tä. Jos porvarisopimus olisi toteutunut, olisi ainakin tulevan laman suurimmat syöverit voitu välttää. Talouspolitiikka olisi voinut saada uuden terveemmän suunnan.

 

”Porvarillisuuden kultainen hetki meni ohi”, sanoi RKP:n entinen puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson. Samalla saattoi mennä ohi myös Suomen talouden kultainen hetki.

 

Nyt Liikasen johdolla runnottiin kasaan ”supertupo”, josta kirjoitin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Kekäle-kirjassani, että ”Tämä superpaketti näyttää lopullisesti varmistavan maan talouden syöksymisen niihin vaikeuksiin, joilta sen piti pelastaa tasavalta”.

 

Tämä kirja kädessään Jorma Ojaharju sanoi Iltasanomien haastattelussa, että hän lukee aina kesäisin parhaat kirjat uudestaan ja aina ensimmäisenä tämän kirjani.

 

Mutta Hämäläistä mikään ei pehmentänyt. kaikkien äkkikäännynnäisten tavoin hän oli armoton ja leppymätön. Yli kymmenestä myöhemmästä kirjastani Hesari ei maininnut sanaakaan. Tämä oli osa sitä Mauno Koiviston ja demarien suojelua, josta Liikanen oli muistuttanut.

 

Laman jo painaessa päälle Hämäläisen johtama toimitus markkinoi näkyvästi demarien talousgurun Pekka Korpisen puheita, että mitään hätää ei ole ja Raimo Sailaksen vakuutteluja, että ”putkessa” oli niin paljon tavaraa, että hyvin pärjätään.

 

Hämäläinen joutui myöhemmin tekemään henkisen Canossan-matkan haastattelemaan Raimo Sailasta. Siinä oli vakka kantensa valinnut. Yhdessä he olivat johtaneet kansalaisia harhaan, niin että lama tuli yllätyksenä.

 

Nyt Sailas kertoi, että Suomi oli selvinnyt vain hyvällä onnella. Kun valtiovarainministeri Iiro Viinasen kerjuumatkat eri puolille maailmaa eivät tuottaneet tulosta, ”Suomen maksukyky oli yhden saksalaisen pankin ja yhden pankinjohtajan hyväntahtoisuuden varassa. Onneksi hän oli Suomen tuntija ja hänellä oli täällä ystäviä”, Sailas sanoi. Muuten Suomi olisi hänen mukaansa romahtanut lähes kehitysmaatasolle 13.6.13: Näin Suomi sailastui - Hyvinvointivaltio on rakennettu uskolle ja toivolle).

 

Hovitoimittajien grand old man

 

Hesarissa oli evoluution myötä kehittynyt oma ihmislajinsa homo hesariensis. Se on homo sapiensin alalaji, mutta eroaa tästä selvästi monessa suhteessa. Lajityypillistä sille on ylipaisunut ego, joka luo kasvualustan vahvalle ylemmyyskompleksille, sekä erehtymättömyys ja sisäänlämpiävyys. Siihen kuuluu myös valta jakaa ihmiset ex cathedra ihmiset sellaisiin, joilla on arvoa, ja arvottomiin.

 

Tavalliset ihmiset ovat tälle lajille vain työvoimaa, kuten lehti auktoritatiivista pääkirjoitustaan myöten sanoo.

 

Arvokkaita ihmisiä ovat sellaiset, joilla on valtaa, rahanvaltaa, poliittista valtaa tai virkavaltaa, taikka sananvaltaa. Kaikkein arvottomimpia ovat yrittäjät, jotka vain rohmuavat rahaa yhteisestä kassasta, kuten Tarja Halonen sanoi Maarit Tastulan haastattelussa. Täysin arvottomien kanssa solmituista sopimuksistakaan ei tarvitse piitata, vaan niillä voi pyyhkiä… Höpisköötpä ikivanhat roomalaisgubet mitä tahansa omia viisauksiaan.

 

Tähän parveen Hämäläinen sukelsi kuin kala veteen.

 

Jo ennen Hämäläisen aikaa oli ilmajokelainen insinööri Seppo Hautala ollut erityisen suuri rohmu, joten hänelle ei Helsingin Sanomat voinut antaa mitään arvoa eikä armoa. Kilpailijat ja Halosen puoluetoverit saivat kaataa hänen yrityksensä aivan rauhassa.

 

Kun vielä kävi ilmi, että tärkein ihminen ja suojelukohde pääministeri Mauno Koivisto oli ollut keskeinen toimija kaato-operaatiossa, oli selvää, että siitä kirjoittamani kirja Laillinen murha oli täysin arvoton, jopa vaarallinen. Pääministeri Koivisto oli ollut vaatimassa Irakin suurlähetystöä panemaan tilit poikki, jotta yritys saadaan konkurssiin.

 

Koiviston suojaaminen vaati jopa hätätoimia. Kirjan julkistuspäivän iltana kello yhdeksän aikoihin lehden toimittaja soitti ja tarkisti eräitä tietoja, mutta kirjoitusta ei koskaan julkaistu. Eikä kirjasta ole koskaan kerrottu Hesarissa sanaakaan. Eikä muistakaan kirjoistani, koska niissä on kaikissa kerrottu jotakin yrittäjistä, noista rohmuista. Tässä Hämäläisellä on mittavat ansiot.

 

Hänelle kirjakeskustelu oli oikein sopiva tilaisuus alentuvalle pilkkapuheelle. Sehän kohdistui myös yrittäjiin, noihin rohmuihin,  joista Hämäläisen herkkä tuulenhaistajan nenä tunsi rauhallisessa keskustelussa leviävän raivon hajun. Hän hankki kannuksia toimituksen esimiehen pallia varten.

 

Kaikkien äkkikäännynnäisten tavoin Hämäläinen oli tiukka ja armoton. Kun näin hänen istuvan penkkirivin päässä eräässä Heurekan keskustelutilaisuudessa, kysyin häneltä: ”Oliko pakko olla niin ivallinen?” Vastauksena oli yksi sana: ”Oli.”

 

Ihan pientä koppavuutta.

 

Ehkä hän oli saanut samanlaista ohjausta, josta entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen kertoo kirjassaan. Toimituksen viikkopalaverissa päätoimittaja sanoi kirjailija Tarmo Kunnaksesta, että ”häntä saakin iskeä, hän on niin elämästä vieraantunut tyyppi.” Valkonen oli saanut potkut sen vuoksi, että hän uskoi journalistin ohjeiden olevan tarkoitetut noudatettaviksi.

 

Legendaarinen ylituomari

 

Näin Suomen Pravdan päätoimittaja käyttää ylituomarin valtaansa. Tehokkain ja helpoin tapa iskeä on musta lista. Jorma Ojaharju kertoo kirjassaan Yrittäjän ajojahti,  miten tehokas ase tämä Hesarin käsissä on, suorastaan tappava. Jomppa väitti minun olevan ”yksi niitä harvoja kynäniekkoja, jotka ovat perillä näistä asioista”. Hän sanoi vähän enemmänkin:

 

”Monet muut näitä asioita käsittelevät eivät ole. Suomessa, todellisuuden peilikuvamaassa, kuuluu asiaan että nuo muut nauttivat arvostusta, mutta Parkkinen ei. Hänen nimeään ei toimittaja- ja kirjailijapiireissä kuulemma saa ääneen lausua. Merkillistä, kun hänen tekstiään kuitenkin niin runsaasti lainataan.”

 

Kukin voi mielessään arvailla, kumpaan ryhmään Hämäläinen kuuluu.

 

Tämän tilanteen syntyyn olivat aktiivisimmin vaikuttanet taistolaisnuori Anneli Sundberg ja kokoomus nuori Unto Hämäläinen, joille molemmille Helsingin Sanomat oli luonut vallantäyteyden tunteen. Molemmat keräsivät korkeita journalistipalkintoja, joten heidän toimintansa oli esimerkillistä.Kaiken

 

Kaiken uhallakin kirjailijoissa oli Ojaharjun lisäksi toinenkin uskalikko, joka uhmasi toverituomioistuinta. Jouko Tyyri antoi ainakin kahdesta kirjastani varsin positiivisen arvion.

 

Jorma Ojaharju oli sanonut myös, että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”. Siis ei Kekälettä eikä muitakaan kirjoja, joissa talouden umpikujan kehitystä seurattiin melko tarkoin ajantasaisesti parempia vaihtoehtoja tarjoten.

 

Vain arvailla voidaan, mikä vaikutus sillä olisi ollut talouden kehitykseen, jos Hesari olisi toiminut journalistin ohjeiden mukaisesti, jolloin muutkin lehdet olisivat uskaltaneet kertoa niistä. Kysymykseen ei koskaan saada vastausta. Mutta ainakin mahdollisuus olisi ollut.

 

Vapautuminen HS-ajatushautaamosta vapauttaa myös ajattelun. Todellinen toimittajalegenda oli Karolus Kinnunen, joka mursi budjettisalaisuuden ja jota jotkut ovat pitäneet Suomen ainoana tutkivana journalistina. Hän oli politiikan toimittajayhdistyksen toinen perustaja.

 

En tuntenut Karolusta henkilökohtaisesti, ja Hänen eläkepäivinään pyytämättä ja yllätyksenä lähettämänsä kirja-arvio oli koko lailla toinen kuin Hämäläisen (pdf). En muista, mitkä kirjat olivat kyseessä, mutta ainakin ensimmäinen oli uskoakseni mukana.

 

Mutta Hämäläinen ei jää eläkkeelle vaan roikkuu hesarilaisessa marinadissa edelleen. Vallasta on vaikea luopua. Hänen toistaiseksi viimeinen paleluksensa demareille oli Sanna Marinin tukijana ja osallistuminen Hesarin ja Ylen epätoivoiseen pelastusyritykseen, kun tappio jo häämötti.

 

Hän ilmoittautui Marinin tukijaksi heti alussa, kun Marin oli pääministerinä Eduskunnassa vastaamassa ensimmäisen kerran opposition kysymyksiin, ja hän roiskaisi kokoomukselle päin naamaa kysyksen: ”Eikö teitä hävetä?”

 

Ehkä Marinilla olisi ollut syytä hävetä, mutta Hämäläinen kertoi A-studiossa, että se saattoi olla pieni etikettivirhe (: nettikirja Bilegate  Pääministerin uho ja tuho). Ei sen enempää.

 

Kun sitten Marinin tappion alkaessa häämöttää Helsingin Sanomat ja Yle ryhtyivät viime hetken epätoivoiseen yhteisyritykseen hänen pelastamisekseen, ”legendaariseksi” mainostettu Hämäläinen kutsuttiin Ylen Perjantai -ohjelmaan puhumaan Marinin puolesta. Ja hän selittikin kaikki asiat Marinin kannalta parhain päin, mutta sekään ei auttanut (Hesarin viimehetken epätoivoinen yritys: Pelastakaa edes Marin! Nettikirja BILEGATE - Pääministerin uho ja tuho ).

                                                          

Legendaarinen KGB:n yhteistoimintamies

 

Hämäläisen vehkeilystä Venäjän KGB:n ja DDR:n suuntaan kertoo edesmennyt sotatieteen tohtori Markku Salomaa Tarza-kirjassaan. Hän muun muassa antoi tietoja yhdistyksen jäsenistä. Hämäläinen luonnollisesti kiistää tämän, mutta kun keskustelin asiasta reserviupseerikerhomme jäsenen Salomaan kanssa, ja hän sanoi, että hänellä on selvät näytöt Supon arkistoista.

 

Sailastakin tärkeämpi suojelukohde oli presidentti Mauno Koivisto, jonka yksinäisen ratsastajan sheriffi-myytin Hämäläisen kollegat olivat luoneet. Kun Gorbatshov oli joutunut pakenemaan ”mökilleen”, hän kysyi Koivistolta, voiko tämä vielä palata valtaan, vastauksena oli yksi sana: ”Voi”. Yhtä lyhyitä ja tuulesta temmattuja olivat Koiviston muutkin vastaukset, mutta Hämäläinen ei rasittanut häntä lisäkysymyksillä tai perusteluilla. Koivisto joko oli kokonaan pihalla, tai siten hän johti tahallaan kansalaisia harhaan.

 

Loistokkaimman näytteensä moraalistaan Hämäläinen kuitenkin antoi lehtensä sunnuntainumeron sivun mittaisessa haastattelussa, jonka hän kävi Moskovassa tekemässä KGB:n vakoilijasta Albert Akulovista, joka oli tavanomaiseen tapaan virallisesti diplomaatti. Hän oli myös Aatos Erkon kotiryssä.

 

Tästä juttukeikasta kertoo Martti Valkonen kirjassaan. Valkosen mukaan Akulov oli keskittänyt kaiken voimansa Suomen tuhoamiseen, mutta Hämäläinen suositteli häntä ”tunnetta pursuavissa” kehusanoissaan kaupalliseksi konsultiksi suomalaiselle vientiteollisuudelle. Vakoiluhommat hän kuittasi pikku maininnalla.

 

Myöhemmin Akulov karkotettiin Suomesta. Vahinko, ettei Hämäläinen seurannut hyvää kaveriaan.

 

Selvää on, ettei Valkosen kirjasta ole mediassa hiiskuttu sanaakaan. Samalla tavalla pimitettiin Heikki Urmaksen kirja jossa hän Keijo Liinamaan dokumenttien perusteella kertoi, miten Koivisto oli harannut vastaan Liinamaa-sopimusta, jonka isäksi media on nostanut Mauno Koiviston. Samoin Urmas siteeraa Liinamaan sanoja, joilla tämä lyttäsi Koiviston valtiomieskyvyt. Tällaista ei suomalaisessa mediassa saa kerta.

 

Saman kohtalon koki edesmenneen sotatieteen tutkijan Markkku Salomaan Tarza-kirja, jossa kerrotaan karuja tosiasioita Mauno Koivistosta ja Tarja Halosesta sekä Unto Hämäläisen vehkeilyistä KGB:n ja DDR:n salaisen poliisin kanssa.

 

Kukahan selvittää joskus, mikä on se hinta, jonka me suomalaiset olemme maksaneet Suomen Pravdan ja Unto Hämäläisen muutosvastarinnan linjasta.

 

Ainoa muutos noista Erkon jouluhaastattelun päivistä on vuosituhannen lehtiuudistus, jolla Hesari pantiin tabloidkuosiin (.fi ja Google: On jälleen OSuVan aika).

 

Ehkä saamme piankin luettavaksemme muistelmat, joissa kerrotaan lisää legendaarisia sankaritekoja, joilla muutos saatiin torpatuksi. Niille Hesari varmasti antaa tilaa vähintäänkin yhden aukeaman verran plus kokosivun kuva kulttuuriosion kannessa, mikä kuitenkin jää reippaasti jälkeen legendaarisen oligarkin ”Nalle” Wahlroosin seitsemän sivun ennätyksestä.

 

J.K.

Mitähän Jomppa mahtoi tarkoittaa sillä, että Suomi on peilikuvatodellisuuden maa? Olisikohan joillakin aihetta katsoa peiliin? Näkyisikö sieltä totuus ja todellisuus?

 

 

Liite

 

13.6.2013

 

Näin Suomi sailastui:

Hyvinvointivaltio on rakennettu uskolle ja toivolle

 

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kesäkuun numerossa on eläkkeelle jääneen valtiosihteerin Raimo Sailaksen laaja haastattelu, joka valaisee asioita enemmän kuin sen kirjoittaja Unto Hämäläinen ehkä itsekään tajusi. Saatiin vastaus moneen kysymykseen ”suoraan hevosen suusta”.

 

Sailas esiteltiin hyvinvointivaltion rakentajana, ja siinä mainittiin ne aikaansaannokset, jotka hänen 41 vuoden uransa aikana joko olivat hänen työstämiään tai ainakin sinä aikana toteutettuja. Näitä hänen kautensa monumentteja oli kaikkiaan 20, mukana mm. peruskoulu, päivähoito, opintotuki ja talviloma. Näille kaikille yhteisenä tunnusmerkkinä on, että niillä jaettiin rahaa toinen toistaan parempiin tarkoituksiin. Yhtään sellaista toimenpidettä, jolla olisi edistetty sitä, että ”konehuone”, suoritusporras, voisi tuottaa helpommin uutta kasvua ja rahaa, ei joukossa ole.

 

Tälle on luonnollinen selitys: Ei ole mitään mainittavaa. Sailas sanoo sen itsekin: ”1970-luvun alussa oli vahva suunnittelu-usko, luotettiin siihen, että taloudellinen kasvu jatkuu tasaisena ja valtiolle kertyy verotuottoja vuosi vuodelta enemmän.” Tästä kertoo Lasse Lehtinen Luotettavissa muistelmissaan, kuinka silloin puolueeseen tulvi oppinutta väkeä tekemään juuri noista suunnitteluhommia.

 

Se oli sosialidemokratian nousun aikaa, ja asioita hoidettiin vasemmistolaisen byrokraatin ajatusmaailmasta käsin, jota Sailas edusti. Siinä yrittäjä nähtiin uhkana, jota oli kuritettava ja pantava järjestykseen. Keskitetty tulopolitiikka oli siinä varsinainen voimakone.

 

Keskusta oli menossa mukana, koska se sai oman osuutensa, mistä Sailas kertoo esimerkkinä puoluesihteerien Erkki Liikasen ja Seppo Kääriäisen sopimuksen rahan jaosta.

 

Vaikuttavassa luettelossa on pahoja puutteita. Siinä ei ole mainittu mm. työsopimusten yleissitovuutta, lomaltapaluurahaa, pekkaspäiviä, yhteistoimintalakia, ”työsuhdeturvalakia”, tasa-arvolakia ja yhdenvertaisuuslakia.

 

Pois on unohtunut myös työsuojelulainsäädäntö, jolla vasemmisto pyrki valtaamaan yritykset sisältäpäin ja perusti Tampereelle bunkkerikseen työsuojeluhallituksen. Myös verotuksen puolelta tulisi vaikuttava luettelo, esimerkkinä palvelujen saattaminen arvonlisäveroksi muutetun liikevaihtoveron piiriin.

 

Sailas palauttaa mieliin, että 1973 öljykriisissä kasvu tyssäsi ja into sammui, mutta vuosikymmenen lopulla ja 1980-luvun alussa palattiin entiseen vauhtiin. Sittemmin laiskan suojelulaiksi mainittu työsuhdeturvalaki säädettiin tuolloin, ja muukin työllistämistä rasittava säätely sai siitä lisävauhtia.

 

Talouskasvu kuitenkin sai niin paljon puhtia, että ”valtion kassassa riitti rahaa uuden pääministerin Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen tarpeisiin”.

 

Ja olihan niitä, tarpeita. Vuonna 1987 valtaan nousseen hallituksen muodostamisesta kertovassa kirjassani Punamusta vallankaappaus vertasin tämän ”hallitun rakennemuutoksen hallituksen” ohjelmaa keväiseen vasikan kirmailuun laitumella. Toiveajatteluun perustuvassa verbaaliakrobatiassaan se veti vertoja nykyisen sateenkaarihallituksen ohjelmalle.

 

Sama hulvaton usko hallitsi Hämäläisen edustamaa lehteä ja muutakin mediaa. Sellaista vaihtoehtoa ei otettu vakavasti, että tästä voisi tulla loppu. Samainen Unto Hämäläinen kuvasi kirjan ilmestymisen vuoksi 2.3.1988 järjestytettyä keskustelutilaisuutta, jossa olivat mukana mm. eri puolueiden edustajat ja jossa Esko Aho enteellisesti tuurasi esteen saanutta Paavo Väyrystä, vähintäänkin puolipilkallisella ylimielisyydellä.

 

Hilkulla oli

 

Tilaisuuden otsikko oli ”Romutetaanko Suomen markkinataloutta?”, mutta Hämäläisen ivallinen huomio keskittyi mm. tilaisuuden juontajan Kyllikki Virolaisen asuun.

 

Kirjaa Hämäläinen ei maininnut, kuten ei lehti myöhemminkään. Alustuksesta hän kuitenkin siteerasi mm. toteamustani, että hallitus on maalle ”suurempi uhka kuin noottikriisi”, tyylinsä mukaisesti alentuvan pilkallisesti.

 

Nyt 25 vuotta myöhemmin hän joutui siteeraamaan Sailaksen sanoja, miten hilkulla oltiin jo viiden vuoden kuluttua 1993:”Suomen maksukyky oli yhden saksalaisen pankin ja yhden pankinjohtajan hyväntahtoisuuden varassa. Onneksi hän oli Suomen tuntija ja hänellä oli täällä ystäviä.”

 

Ilman tätä pelastavaa pankkia ja pankinjohtajaa Sailaksen mukaan ”ei Suomesta kehitysmaata olisi tullut, mutta elintaso olisi laskenut dramaattisesti”.

 

Kuten Sailas sanoo, kaikkien nimikkeiden kohdalla on myöhemmin tehty muutoksia, menoja lisääviä ja yrityssektoria rasittavia. Jos kaikki kirjattaisiin, luettelosta tulisi varmaan yhtä pitkä kuin kyseinen artikkeli.

 

Sailas on ollut huolestunut milloin mistäkin mutta kertaakaan hän ei ole ilmaissut huoltaan siitä, miten yrittäjät selviävät näistä lisärasitteista. Nyt hän on huolestunut, miten rahat saadaan riittämään, kun Suomi näivettyy.

 

Hän on kuitenkin pahasti myöhässä eikä mainitse syytä näivetykseen, mikä oli väistämätön ja nähtävissä jo vuosia aiemmin, kuten ilmenee Halikon Yrittäjien kesäkokouksesta annetussa tiedotteessa 6.6.1985: ”Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia sinnikkäästi hokien, miten hyvin meillä menee.”

 

Perusteluna oli se, että ”lainsäätäjä on harkitun päättäväisesti leimaamassa rikolliseksi sitä omavastuista riskinottokykyä, jonka varassa suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointi on luotu”. Mukana oli joukko ajankohtaisia esimerkkejä ja ajoitus vuosikymmenen taitteeseen. Suomi sailastui.

 

Suuri, lähes kohtalokas onnettomuus maalle oli Mauno Koiviston tässä tilanteessa kokoon runnoma Holkerin nukkehallitus. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko porvaripuolueiden ja yritysjohtajien ”Punamustassa” kuvattu hallitushanke saanut kurssin käännetyksi. Mahdollisuus olisi ollut.

 

”Kuin koira veräjästä”

 

Yksin tämä kirjoitus osoittaa, miten valtavia mustia aukkoja on pimitettynä tämän maallemme ratkaisevan ajanjakson käsittelyssä. Ja tämäkin on vain pieni raapaisu ja sellaisenakin yksipuolinen. Suppeakin kuvaus olisi edellyttänyt sekä kakun jakamisen että kasvattamisen käsittelyä. Mutta siihen Hesarin tai muunkaan median taidot eivät riitä. Parhaimmillaankin suomalainen journalismi on tällaista rääpimistä ja henkilökultin rakentelua.

 

Muiden puolueiden kohdalla tilanne ei ole juuri SDP:tä parempi. Vuonna 1984 ilmestyi Otavan kustantamana kirjani Herratoverin Suomi – kirja kasvun tekijöistä ja jakajista, josta tuli suomen kieleen termi jakopolitiikka (). Arvioin kirjassa silloiset puolueet sen perusteella, painottivatko ne kasvua vai kakun jakoa. Puolueet saivat kouluarvosanan.

 

Ykköseksi selvisi kristillisten liitto arvosanalla 8, ja hännänhuippuna oli SDP 4+. Keskustapuolue sai kuutosen ja kokoomus sekä SKDL 61/2. Merkittävän vallankäyttönsä vuoksi Hesari sai oman arvionsa, viitosen. Lehti ei luonnollisesti maininnut kirjaani, kuten ei ensimmäisen kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa puolipilkallisen esittelyn jälkeen muitakaan kirjojani.

 

Tilanne ei ole noiden päivien jälkeen merkittävästi muuttunut. Surullisen huvittava esimerkki tästä saatiin, kun Ylen Ajantasa järjesti yli kaksi vuotta sitten ajatusleikin, miten poliitikko ja tutkija toimisivat, jos he lähtisivät luomaan nyt hyvinvointivaltiota puhtaalta pöydältä. Mm. vihreiden guru ja kansanedustaja Osmo Soininvaara kuten tutkijakin toimisivat täsmälleen samoin kuin Sailas: He alkaisivat jakaa rahaa hyviin tarkoituksiin kantamatta huolta siitä, oliko siihen rahaa vai ei, mitä ei edes mainittu (Hyvinvointiyhteyskunta saa rahansa automaatista/www.openfinland.net 4.11.11).

 

Uutena puolueena vihreät on siis omaksunut vanhan menon, ja Sailaskin suree sitä, että kokoomus on mennyt mukaan vasemmistolaiseen riehaan.

 

Hesarissa keskustelukumppaneita yhdisti vahva itseriittoisuus ja paavillinen erehtymättömyys, mistä HS sai juuri pahasti siipeensä päätoimittaja Mikael Pentikäisen potkujen muodossa. Sillä ei kuitenkaan ole toistaiseksi ollut havaittavia vaikutuksia. ”Periaatelinja pysyy”, vakuutti vt. päätoimittaja Riikka Venäläinen alkajaisiksi. Jatkoa odotetaan.

 

Sailas antoi oman näyttönsä mm. Radio Suomen työelämäillassa 17.1.1999, kun viisi ”valtakunnan vaikuttajaa” vastaili kansalaisten kysymyksiin. Eräs pohjoissuomalainen soittaja syytti poliitikkojamme ja virkamiehiämme, mm. Sailasta, näiden harjoittamasta politiikasta pitäen sitä työttömyytemme syynä.

 

Kimpaantunut Sailas antoi soittajalle isän kädestä ja sanoi, että soittajan edustamassa osassa Suomea ei talouskehitys ole ollut kummoinen ”paljolti juuri tuollaisen ajattelutavan vuoksi”.

 

Kommentissani Pohjolan Sanomissa 27.1.99 katsoin, että Sailaksen mielestä ”Pohjois-Suomessa ajatellaan väärin” ja että tällaisessa virkamiehen puheessa ”kolkuteltiin fasismin rajoja, ellei menty jo yli” (liite).

 

Sailas pääsi livahtamaan eläkkeelle kuin koira veräjästä, mitkä kuuluisat sanat hän kertoo kirjoittaneensa Kalevi Sorsan puheeseen, kantamatta vastuuta mistään. Sen sijaan seuraaja saattaa kokea Pentikäisen kohtalon.