Koskaan et muuttua saa

Konsensuksen haamu kummittelee

 

Hesarin toimittajan Juha-Pekka Raesteen vappuna haastattelema Radio Cityn idean kehittäjäksi ilmoittautunut Teppo Turkki kertoo elävästi, millaisen hurraahengen vallassa ja haavekuplassa Suomi syöksyi 90-luvun ihmishenkiäkin vaatineeseen suurlamaan, kun sen enteet jo olivat selvästi nähtävissä:

 

”1988 oli onnellisin sataan vuoteen.” ”Suomessa konsensus kukoisti.” ”Kaikki tiesivät, että selvitään ja että hyvinvointiyhteiskunta kantaa. Oli vakaa luottamus.”

 

Turkki sanoo, että ”eetos oli se. että, ei enää luoteta systeemiin, vaan tehdään oma systeemi”.

 

Kuitenkin juuri konsensus oli sen systeemin ydin. Se oli kuin valtiouskonto. Siihen luotettiin, ja uskottiin, että sen siivellä ja suojassa voitiin tehdä mitä vain. Sillä oli jaettavaa loputtomasti.

 

Ihan hilkulla oli, että selvittiin, kuten Raimo Sailas Unto Hämäläisen haastattelussa myöhemmin kertoi. Mm. yrittäjien ja muidenkin itsemurhien määrää ei tiedetä vielkään.

 

Näkee heti, että ammattimies on asialla. Lyhyesti ja ytimekkäästi hän kuvaa sen hyvinvointikuplan, johon Suomessa luottivat niin poliitikot kuin ekonomistit ja mediakin Helsingin Sanomien johdolla. Kaikki olivat saman hypen vallassa. Sen vahvin pilari ja konsensuksen peruskivi oli keskistetty tulopolitiikka, tupot. Ne olivat runsauden sarvi, josta rahaa ja rahanarvoisia etuja jaetiin tupoteatterin erikoisnäytöksissä.

 

Sen suojelija oli Helsingin Sanomat, Suomen Pravda, joka samalla vartioi, ettei kukaan häirikkö päässyt rikkomaan sen taiteellista vaikutelmaa. Erityisen vaarallisia olivat yrittäjät, jotka rohmusivat yhteisestä kassasta, kuten Tarja Halonen sanoi Maarit Tastulan haastattelussa Ylessä. Ne olivat kolmikanan   varoja. Niinpä Kalevi Sorsan hallitus kolmikannan toimeksiannosta panikin ”työsuhdeturvalailla” yrittäjille hilut kinttuihin.

 

Jos jollakin sattui kokemuksesta olemaan sisäpiiritietoa tuon teatterin kulissien takaisesta todellisuudesta ja sen seuraamuksista, ja hän kertoi sen vaikkupa kirjassaan, suojelija teki tarkoin suunnatulla iskulla kirjan vaarattomaksi, ja samalla kirjoittajankin. Siihen löytyi osaamista Koivisto-myyttiä salanimellä rakentaneesta lehden toimittajien Lauantaiseurasta. Kirjoittajalle pantiin myös erityinen päällystakki, ettei tule myöhempiä yllätyksiä. Tämän Yle myöhemmin nimesi legendaariseksi toimittajaksi.

 

Sen kirja kuitenkin sai aikaan, että työnantajat kertoivat hautaavansa tupot. Heidän nokkamiehensä sanoi 60-vuotishaastettelussaan, että ”Näyttelijöitä riittää, mutta näytelmä on päättynyt”. Mutta ne olivat sitkeähenkisiä ja nousivat kuolleista kerta toisensa jälkeen, erinimisinä ja  -muotoisina.

 

Niiden eräs versio on myös hallituksen vientimalli ja työmarkkinoiden erityisoperaatio, joka muistuttaa tunnettua esikuvaansa myös siinä, että sen juuret ovat kaukana menneisyydessä, vuoden 1856 teollisuuskomitean mietinnössä ja 1600-luvun ihmiskäsityksessä.

 

Niiden elinikää pidentää myös se, että, että muu media seuraa kuuliaisesti suurimman ja kauheimman vanavedessä. Vain Järviradio on tehnyt useita haastatteluja, joissa tosiasiat on kerrottu, mutta se erotettiin Medialiitosta.

 

Vanha suola myös janottaa sitkeästi ja levittää suojelupalveluja yllättävänkin laajalle. Hesarin pääkirjoitustoimituksen esimiehenä kauan marinoitunut Suomen Kuvalehden uusi päätoimittaja julkaisi Seppo ”Pikkulimppu” Lindblomin konsensusta haikailevan artikkelin johtavana keskustelulehtenä itseään pitävässä Kanavassa, joka yhtiöjärjestelyjen myötä oli siirtynyt hänen johdettavakseen, mutta vastineelle ei löytynyt kanavaa (liie).

 

Työnantajien entinen työmarkkinajohtaja puolestaan kaipaili Marinin hallituksen aikaan maakuntalehdissä vanhan mallisia tupoja takaisin, mihin pääministeri lämpimästi yhtyi tuoreeltaan haastattelutunnillaan.

 

Mahtavatkohan jäljet pelottaa  ketään?

 

Viel´ elää toverihenki, ehkä kauankin median palstoilla.

 

 

Liite

 

Lähettäjä: Kauko Parkkinen
Lähetetty: keskiviikko 8. toukokuuta 2024 12.59
Vastaanottaja: 'Kanava-posti'
Aihe: Kanava 3/24

 

Mistähän kaikesta työmarkkinamekkalassa onkaan kysymys?

 

                 ”Ay-liikkeen ainoa mahdollisuus olla vahva tulevaisuudessa liittyy

                 siihen, miten se auttaa palkansaajia työpaikkatasolla kehittämään

                 työtään ja työympäristöään.”

                

                 Metallityöväen Liiton entinen toimitsija Kimmo Kevätsalo

                 Kirjassaan Yhdestoista hetki

 

Seppo Lindblomin artikkelin otsikko Kanavassa 3/24 antaa ymmärtää, että artikkeli käsittelisi vain paikallista sopimista meneillään olevassa työmarkkinaselkkauksessa, mutta alaotsikko ilmaisee asian paremmin: mistä kaikesta konsensuksen hiipumisessa on kysymys?

 

Mutta hänen vastauksessaan ihan kaikki ei ole mukana. Yksi siitä puuttuu ja sen mukana likimain kaikki: yritystoiminnan sisäinen tuntemus. Poissaolollaan loistaa yritys, jossa työnantajat ja työntekijät yhteistyössä hankkivat rahoituksen kaikelle sille hyvälle, jota erityisesti 1960-luvun lopulla alkaneen keskitetyn tulopolitiikan, tupojen, aikana konsensuksen lipun alla niin runsaskätisesti jaettiin. Ja työmarkkinajärjestöjen tehtävänä olisi ollut ainoastaan sääntöjen luominen sen tehtävän helpottamiseksi.

 

Mutta millaisiin mittasuhteisiin se rönsyilkään? Väliin tuntui siltä, että ”tupomafia” pyöritti koko tasavaltaa omista norsunluutorneistaan. Tässä tornien taistelussa ihmisellä ei ollut sijaa. He olivat ay-liikkeelle joukkovoimaa ja työnantajille työvoimaa. Niinpä ei voitu uskoa, että työnantajat ja työntekijät olisivat osanneet hoitaa joitakin asioita keskenäänkin sopien ja keskustellen, vaan siihen tarvittiin ”auringontarkkoja” sääntöjä, kuten Sauli Niinistö valtiovarainministerinä ihmetteli.

 

Artikkelin taustalla kuuluu vahva kumpujen yön kumu. Asetelma on sama kuin tuolloin tupojen kultakaudella, vain muodot ja nimitykset ovat muuttuneet. Kirjoittaja ilmaisee arvojensa järjestyksen varsin selkäesti. Hän pitää konsensuksen aikojen palaamista työmarkkinoille monin verroin tärkeämpänä kuin paikallisen sopimisen pikaista etenemistä.

 

Tämä pitää paikkansa siinä tapauksessa, että paikallinen sopiminen nähdään sillä tavoin kapeasti määriteltynä ja tarkoin säänneltynä, jollainen siitä näyttää kehkeytyvän. Näyttää toistuvan sama kuin yt-lakia säädettäessä: laista tulee itsetarkoitus ja tulkintariitojen lähde. kun olennaista olisi työntekijöiden kehityspanoksen saaminen mukaan yrityksen johtamiseen ja kehittämiseen. Siinä pääsääntö on, että mitä vapaamuotoisempaa se on, sitä paremmin se toimii. Kysymys on osapuolten kypsyydestä.

 

Näihin lähtökohtiin perustui metallityönantajien huippuyritysjohtajien työryhmän 1970-luvun alussa laatima henkilöstökonsultointiohjelma, joka jäi kuitenkin yt-lain varjoon. Siihen aikaan harrastettiin yrityksissä yhteistoimintakokeilujen nimellä erilaisia projekteja, joista kerrottiin myös julkisuudessa. Edellä mainitun ohjelman esittelytilisuudessa Kone Oy:n edustaja kuitenkin sanoi, että he eivät niitä mainosta, koska he uskovat, että avioliiton tavoin parhaat hetket vietetään hiljaisuudessa. Seppo Lindblom pitää tätä pahana asiana.

 

On hyvin ymmärrettävää, että kirjoittaja kaipaa konsensuksen kulta-aikaa. Se oli hänen puolueensa loiston aikaa. Puolueen luottomies Raimo Sailas istui neuvottelujen takapiruna ja määritteli valtion ”vastaantulon”, jossa puoluesihteerit Erkki Liikanen ja Seppo Kääriäinen jakoivat etuja sulle-mulle -periaatteella, kuten Lasse Lehtinen kertoo Luotettavissa muistelmissaan.

 

Kokoomus oli sivuraiteella ”yleisistä syistä”, ja Kalevi Sorsan hallitus pani 1980-luvun alkuvuosina vastarintaa yrittäneet yrittäjät järjestykseen runnomalla kolmikannan toimeksiannosta läpi ns. työsuhdeturvalain, jolla luotiin vankka pohja työttömyydelle. Vastaisku on viipynyt hämmästyttävän kauan.

 

Kirjoittaja puhuu kovin kauniisti luottamuksesta, mutta hän tarkoittaa järjestöjen keskinäistä ylätason luottamusta. Kimmo Kevätsalo puolestaan puhuu epäluottamuksen uusintamisesta työpaikoilla jokaisen sopimuskierroksen jälkeen.

 

Teksti vilisee ylätason instituutioita, joiden Sitran takavuosien Muutoksen Suomi -raportti kertoo jääneen ajastaan jälkeen ja vieraantuneen ihmisten arkipäivästä. Tästä kirjoitus esittää vakuuttavan näytön.

 

Ristiriidassa kirjoituksen linjan kanssa on elinkeinoelämän ja palkansaajien tutkimuslaitosten johtajien parinkymmenen vuoden takaisen Sovitaan palkoista -kirjan referointi. Siinä kerrottiin, että isot tulopoliittiset paketit kuuluivat menneisyyteen. Kerroin tämän jo 1981 ilmestyneessä kirjassani Näin tehdään tuhopoliikkaa, mutta ”imperiumin vastaisku” onnistui torjumaan sen sanoman. Ne juuri muodostivat konsensuksen ytimen ja sen työllisyyttä tuhoavan vaikutuksen. Kirjoittaja ei näytä lukeneen kirjaani.

 

Instituutioilla näyttäisi myös olevan jonkinlainen salainen rahakätkö, ja palkkaneuvottelut tulisi aloittaa niin, että ne muodostaisivat konsensuksen siitä jaettavan rahan määrästä, joka kuitenkin on hankittava joka päivä työpaikolla tehtävällä työllä.

 

Kirjoitus vahvistaa osaltaan sen, että mitään merkkiä kehityksestä kohti nykypäivää ei Suomen työmarkkinoilla ole havaittavissa.

 

Jälleen kerran haikaillaan ihmemiestä tai -naista, joka auttaisi maan tavan mukaan hautaamaan ongelmat maton alle. On rakennettu sääntöryteikkö, jonka perkaamista kukaan ei uskalla yrittää. Näillä mennään.

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, VTM, tietokirjailija