Pääsiäistervehdys

Ihmisiä kiusaavaa vallankäyttöä voidaan pitää kannibalismin nykyaikaisena muotona.

Erich Fromm

 

Ihmiset aina joskus kompastuvat totuuteen, mutta useimmat vain nousevat ja jatkavat matkaansa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Winston Churchill

                            

 Hyvä siellä on viisastella ja paistatella oman viisautensa valossa.

 Siirrän sähköpostiosoitteesi estolistalle. Hyvästi Jari Korkki Yle

 

 

HELSINGIN POLIISILAITOKSELLE

 

 

ASIA: Tutkintapyyntö koskien syrjinnän ja eräiden siihen liittyvien rikosten tunnusmerkkien täyttymistä jäljempänä nimettävien Helsingin Sanomien vastaavien päätoimittajien ja toimittajien osalta.

 

HENKILÖT: Tekijöinä Helsingin Sanomien vastaavat päätoimittajat Mikael Pentikäinen, Kaius Niemi, Antero Mukka, Riikka Venäläinen ja Erja Yläjärvi sekä avunantajina tai mahdollisesti tekijöinä toimittajat Unto Hämäläinen, Saska Saarikoski, Esa Mäkinen ja Susanna Reinboth.

 

ILMOITTAJA: Kauko Parkkinen

Lummepolku 2 D

01300 Vantaa

09-823 7795

 

Nimettyjen henkilöiden yhteystiedoista ei ole täyttä selvyyttä, vaan ne ovat oletettavasti saatavissa heidän nykyisten työnantajiensa kautta. Mikael Pentikäinen on Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja ja Riikka Venäläinen Ylen palveluksessa. Kaius Niemi on tiettävästi viestintätoimisto Milttonin palveluksessa ja Unto Hämäläinen on eläkkeellä.

 

Yläjärvi, Mukka, Saarioksi, Mäkinen ja Reinboth ovat Helsingin Sanomien palveluksessa.

 

 

TILANNEKUVAUS TIIVISTETTYNÄ

 

Kuten liitteistä 2 ja 3 käy ilmi, tilanteen perusta luotiin vuoden 1981 lopulla, kun ilmestyi kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, joka kertoi totuudenmukaisesti, miten ”raakaa” ja maan taloudelle tuhoisaa keskitetty tulopolitiikka ja siihen liittyvä suoranainen huijaus oli. Mm. Teknisten liiton puheenjohtaja Matti Huuskonen ja Paperiliiton toimitsija Aapeli Lankinen sanoivat selkokielisesti, että asiat olivat, niin kuin siinä kerroin. Ennakoimani työttömyyskehitys meni pikemminkin alakanttiin.

 

Kirjan synnyttämä mittava mediakohu jakoi suomalaiset kahteen leiriin: vähemmistöön, joka halusi muutosta, ja suureen enemmistöön, joka tunsi asemansa uhatuksi ia halusi torjua kirjan sanoman. Kuten liitteessä kerrotaan, ”lehtimoguli” Aatos Erkko sanoi tunnetussa jouluhaastattelussaan joulun alla 1994, että hänen omistamansa maan merkittävin sanomalehti Helsingin Sanomat, joka tunnetaan myös Suomen Pravdana, kuului niihin, jotka eivät muutosta halunneet. Se olikin ”tupomafian” ja tupoteatterin, joita nimityksiä kirjassa käytin, vankin tukija.

 

Kun lisäksi lehden politikan toimittajat olivat vähän aiemmin syksyllä julkaisseet Lauantaiseuran salanimellä kirjan Tamminiemen pesänjakajat, joka perustui entisen menon jatkumiseen Mauno Koiviston johdolla, tuli sen toimituksesta luontevasti kirjani sanoman torjunnan päätukikohta, bunkkeri. Se oli tunnetun työmarkkinajohtajan sanonnan mukaisesti valettu betoniin.

 

Lehden politiikan toimittajat pelkäsivät, että heidän oma kirjansa jää kirjani synnyttämän mittavan mediakohun varjoon, joten tilanne vaati erityisoperaatiota. Siihen oli pätevin taistolainen tähtitoimittaja Anneli Sundberg, joten tehtävä uskottiin hänelle.

 

Sundberg hoitikin toimeksiannon pirullisen taitavasti. Jutun otsikolla Työmarkkinoiden Sonja O hän rinnasti kirjani syksyn kolmanteen kohukirjaan, Anja Kaurasen romaaniin Sonja O. kävi täällä, ja osoitti näin, että kirja oli fiktiota, jota ei tule ottaa vakavasti’. Muutenkin tekstissä oli pilkallinen sävy, jota hän myöhemmin vielä täydensi kertomalla, että olin kuvannut öisiä varjoneuvotteluja ”ruokalistojen tarkkuudella”, mikä oli täyttä hölynpölyä.

 

Sundberg ampui puskista, sillä tuolloin ei vielä tiedetty, ketkä olivat salanimen takana, kunnes WSOY:n Hannu Tarmio myöhemmin paljasti sen.

 

Tällä oli varsin nopeat ja pitkävaikutteiset seuraukset  (liite 2). Se oli lähtölaukaus lehden vuosikymmeniä kestäneille syrjintätoimille, jotka ovat jyrkimmillään lähennellet vainoa ja olleet tuhoamistoimien luokkaa sekä tuhonneet mainitun lisäksi vielä ainakin kaksi kirjaa.

 

Kirjan myynti pysähtyi täysin, ja pienkustantaja teki jonkin ajan kuluttua konkurssin. Puhe- ja keskustelutilaisuuksia peruuntui. Viime päivien mediakeskustelussa esiin noussut mediaterrorin käsite kuvaa hyvin tapahtumia.

 

Ylen Ajankohtaisen studion haastattelu heti kirjan ilmestyttyä oli asiallinen samoin kuin MTV;n uunituoreiden uutistenkin, ja Yleltä oli luvassa jatkojuttua, mutta se häipyi oudosti.

 

Asian jatkotyöstäminen, jonka olisi tullut alkaa, tyssäsi siihen. Toin näitä teemoja sitten esille kirjoissani, mutta ne joutuivat mustalle listalle keskeisesti lauantaiseuralaisten ”ansiosta”. Mafiamaisin ottein.

 

Julkisen sanan neuvostolla ei ollut tekemäni kantelun johdosta mitään huomauttamista Sundbergin menettelystä. Tietoa ei ole siitä, oliko neuvostossa tuolloin Helsingin Sanomien edustaja kuten tällä hetkellä, mutta sillä lienee ollut siellä aina vakipaikka.

 

Kun sitten myöhemmin lehden päätoimittajaksi tuli Lauantaiseuran jäsen, ja sen muut jäsenet potkut saanutta nokkamiestään lukuun ottamatta jatkoivat tehtävissään, oli tälle syrjinnälle ja täydelliselle torjunnalle luotu niin vankka pohja, suorastaan muuri, että se on pitänyt näihin päiviin saakka. Tunnetun työmarkkinasanonnan mukaisesti se oli valettu betoniin. Ammattikielessä tämä tunnetaan mustana listana. Siihen viittaavat myös kirjailija Jorma Ojaharjun sanat hänen kirjassaan Yrittäjän ajojahti, joita olen siteerannut liitteessä 2.

 

”Hänen (Parkkisen) nimeään ei toimittaja- ja kirjailijapiireissä kuulemma saa ääneen lausua.”

 

Tämä viittaa myös siihen, että asianomaiset toimittajat eivät ole edes tutustuneet kirjojeni sisältöön, vaan pelkkä kirjan kansi ja tekijän nimi siinä ovat laukaisseet primitiivireaktion, suoraan selkäytimestä.

 

Ojaharju sanoi vähän muutakin: ”Hän on yksi niitä harvoja kynäniekkoja, jotka ovat perillä näistä asioista. Monet muut näitä asioita käsitellevät eivät ole.”

 

Kirjojeni osalta musta lista on ollut täysin aukoton. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että runsaasta paristakymmenestä kirjastani () yhtään ei ole esitelty lehdessä, eikä niistä yhtään ole edes mainittu. Lehden hallitsevan aseman vuoksi sillä on ollut erityisen tuhoisa vaikutus, sillä niin kuin Jorma Ojaharju sanoi, ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”. Tästä syytä kirjoille oli myös vaikeaa saada kustantajaa,  minkä vuoksi ole joutunut kustantamaan monet kirjat itse.

 

Otteet kovenivat, kun Unto Hämäläinen, josta on viime aikoina käytetty mm. Ylessä nimikkeitä legendaarinen ja toimittajien grand old man,1986 nimitettiin Helsingin Sanomien politiikan toimittajaksi. Hän pani lisää kierroksia Sundbergin aloittamaan torjuntaan, ja se muuttui suoranaiseksi tuhoamiseksi. Hän halusi hyvin pian hankkia kannuksia osoittamalla taitojaan lehden vakiintuneen linjan toteuttamisessa ja uskollisuuttaan työnantajalleen. Siihen hänellä oli erityinen tarve, koska hän oli esitellyt ensimmäisen kirjani niin näyttävästi ja positiivisesti tuolloin päätoimittamassaan kokoomusnuorten Tasavalta -lehdessä (liite 2).

 

Liitteessä kerrotaan yksityiskohtaisemmin, miten hän heti alussa leimasi 1987 ilmestyneestä Punamusta vallankaappaus -kirjastani käydyn korkeatasoisen paneelikeskustelun ylimielisellä ja pilkallisella tyylillään pelkäksi show’ksi kertomatta mitään kirjan asiasisällöstä tai edes mainitsematta sitä. Keskustelun otsikko oli ”Romahtaako Suomen markkinatalous?”. Ja kuten liitteessä kerrotaan, se oli aivan hilkulla tarkalleen ennakoimani aikataulun mukaisesti.

 

Pilkalliseen sävyynsä hän siteerasi alustuspuheenvuoroni slogania ”kodin, uskonnon ja giljotiini puolesta” kertomatta, että giljotiini tuli siitä, kun pääministeri Harri Holkeri oli sanonut giljotiinin putoavan, ellei tiettyjä asioita ole hoidettu annettuun päivään mennessä.

 

Giljotiini oli kuvattu myös kirjan kannessa, mistä Hämäläinen pudotti sen kirjoittajan niskaan. Hän ei esittänyt yhtään kysymystä, koska se olisi paljastanut hänen henkilöllisyytensä. Hän halusi ampua puskista esikuvansa Anneli Sundbergin tavoin. Molempien kirjoituksista suorastaan huokui vahingoittamisen tarkoitus.

 

Kun, kuten liitteessä 2 kerron, Hämäläinen vastasi kysymykseeni, oliko pakko kirjoittaa näin pilkallisesti ja Hämäläinen vastasi ”Oli”, on kysyttävä, kuka pakotti.

 

Seuraavan rajun hyökkäyksen teki lehden kulttuuritoimituksen silloinen esimies Saska Saarikoski, tuolloin Snellman, kun vuonna 2007 oli ilmestynyt kirjani Punakoneen alasajo. Se oli varmasti kulttuuritoimituksen silmissä majesteettirikos, sillä kuten Juhani Suomi oli kirjassaan kertonut, Erkki Liikanen oli moittinut lehden omistajaa Aatos Erkkoa siitä, että lehdessä oli ollut kriittisiä kirjoituksia hänen puolueestaan, ”vaikka kaikkihan tietävät, että Helsingin Sanomat on meidän sosialidemokraattien lehti”. Ja lehden entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen oli kutsunut kirjassaan Saarikosken johtamaa toimitusta stalinistimafiaksi.

 

Liikasen moitteet Hesarille olivat menneet perille niin hyvin, että se teki jopa viime hetkillä ennen vaaleja näyttävän yrityksen pelastaa Sanna Marinin pääministeriyden, mutta veti vesiperän ( 31.3.23: Hesarin viimehetken epätoivoinen yritys: Pelastakaa edes Marin!)

 

Saarikosken isku tuli sillä tekosyyllä, että olin kirjani jälkisanoissa käyttänyt hänestä epiteettiä ”entinen taostolaisnuori”. Hän vaati sekä minua että kustantajaa vetämään kirjan pois markkinoilta.

 

Kun kumpikaan ei suostunut tähän, Saarikoski pani pystyyn hirmuisen myllytyksen.  Hän kaivoi esiin neljän vuoden takaisen väitteen, että saman pienkustantajan kirjailija Maija Porma oli plagioinut Outi Pakkasen dekkaria, ja hänen alaisensa Esa Mäkinen revitteli siitä lähes puolen sivun sensaatiouutisen, joka levisi ympäri mediaa Ylen aamu-tv:tä myöten.

 

Kustantaja ei tämän jälkeen saanut käsikirjoituksia, ja se teki konkurssin.

 

Näin Saarikoski pääsi tavoitteeseensa, ja kirja poistui markkinoilta. Vuosia myöhemmin hän kertoi lehdessään, että Castro oli ollut hänen lapsuutensa sankari. Castrolaiset kuuluivat niihin epämääräisiin radikaaleihin vasemmistoryhmäläisiin, stalinisteihin, maolaisiin, castrolaisiin ym, joista kellään ei ollut tarkkaa tietoa, joten heitä kutsuttiin yleisnimellä taistolaiset.  Sellaista nimitystä myös Saarikoskesta yleisesti käytettiin. Nimitys oli ollut täsmälleen oikea. Snellman (Saarikoski) oli keksinyt juonen vain kirjani tuhoamiseksi ja onnistui siinä täydellisesti.

 

Lähettäjä: Kauko Parkkinen
Lähetetty: torstai 1. joulukuuta 2016 10.55
Vastaanottaja: 'Snellman Saska'
Kopio: '' ; '' ; ''
Aihe: HS 1.12.15 "Minulle Castro oli lapsuuden sankari." Eihän pitänyt olla puhettakaan vasemmistolaisuudesta tai minkään diktatuuriaatteen kannatuksesta,

 

Lähettäjä: Snellman Saska []
Lähetetty: keskiviikko 6. helmikuuta 2008 15.34
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen <>
Aihe: VS: Hyvästit muumimaalle

 

En ole ollut radikaalivihreä enkä edes vihreä. Sanoin, että poliittisesti olin ehkä lähinnä vihreitä, jos heitäkään. Missään tapauksessa en ole ollut minkäänlainen kommunisti tai minkään muunkaan diktatuuriaatteen kannattaja.

Tulkitsen vastauksesi niin, ettet myönnä tekemääsi virhettä etkä aio sitä oikaista.

 

Saska Snellman

 

Keskustelimme Maija Porman kanssa asiasta, ja hän sanoi, että kirjoitus aiheutti häntä kohtaan niin hirveän ryöpytyksen, että hän sairastui ja tunnusti päästäkseen siitä rauhaan, vaikka se ei pitänytkään paikkaansa, eikä hänellä olisi ollut siihen tarvettakaan, sillä hän tunsi entisenä  pankkivirkailijana asiat paremmin. Muutama asiantuntija puhui alitajuisesta jäljittelystä.

 

Tämä oli selkeä näyttö siitä, millaisen mediamyrskyn Helsingin Sanomat saa halutessaan aikaan, tarvittaessa vaikkapa tyhjästä. Armotta se voi siinä ohimennen vaikkapa jonkun ihmisen terveydenkin uhrata. Kotirauha meni, kun vieraita ihmisiä pyöri talon ympärillä.

 

Seuraavan juonen kehitti lehden vastaavana päätoimittajana 2010 aloittanut Mikael Pentikäinen, joka ei ollut lauantaiseuralaisia mutta oli kertonut ensimmäisessä pääkirjoituksessaan, että ”Mies vaihtuu, linja pysyy”. Ja se todelle piti sataprosenttisesti, tiukentui entisestään.

 

Pentikäisellä oli sama äkkikäännynnäisen tarve kuin Unto Hämäläiselläkin osoittaa ehdotonta uskollisuuttaan uudelle työnantajalleen ja lehden linjalle Tarvetta lisäsi vielä hänen keskustalaisuutensa. Kun olin kohta kirjan ilmestymisen jälkeen kertomassa siitä keskustapuolueen puoluetoimistossa, jossa Pentikäinen toimi muistamani mukaan nuorisosihteerinä, hän suhtautui siihen erittäin positiivisesti ja opasti myös paikalla olleita muita henkilöitä sen ansioista. Hänen mukaansa kirjaa ei pitänyt vähätellä. Sisäpiiritiedon mukaan hän oli saanut tähän opastusta isältään, tunnetulta uskontotieteilijältä.

 

Myös puolueen lehti oli esitellyt kirjani varsin positiivisessa valossa.

 

Pentikäinen ei ollut Saarikosken operoinnin aikaan päätoimittajana, mutta kun olin nostanut hänen alaisiaan toimittajia Saarikoskea ja Mäkistä vastaan käräjäoikeudessa korvauskanteen kirjani tuhoamisen johdosta, hän arvioi mielestäni aivan oikein, että nämä tulevat häviämään jutun, mikä olisi ollut varsin noloa lehdelle, ja oli valmis sopimaan asian.

 

Sopimuksen keskeisiä asia kohtia itse sovinnon ohella olivat sen kohdat 5.1 ja 5.2. joissa sovittiin, että lehti menettelee kirjojeni ja muun kirjallisen tuotantoni suhteen journalistin ohjeiden mukaisesti, ja jos minulla on sen suhteen huomautettavaa niin neuvottelut käydään lehden vastaavan päätoimittajan kanssa (pdf).

 

Heti kättelyssä, tai jo ennen sitä, kävi ilmi, että Pentikäinen ei ollut aikonutkaan toimia asiassa millään tavoin, vaan oli ainoastaan halunnut pelastaa lehden maineen ja oman nahkansa. Kun ehdotin jonkin kirjani esittelyä jo sopimuksen valmisteluvaiheessa, hän vastasi, että tehdään se vasta allekirjoituksen jälkeen. Yhtään kirjaa ei kuitenkaan ole esitelty sen jälkeen hänen eikä kenenkään hänen seuraajansa aikana. Toiminnassa täyttyvät mielestäni petoksen tunnusmerkit.

 

Ja muiden kirjoitusten osalta musta lista jatkui yhtä tiukkana kuin ennenkin, yhteenkään neuvottelupyyntööni ei ole vastattu asiallisesti sopimuksen tarkoittamalla tavalla. Kun Saarikoski myöhemmin nimitettiin pääkirjoistutoimituksen esimieheksi, ei musta lista rakoillut ainakaan entistä enemmän.

 

Yhdessäkään vastauksessa ei ole mainittu sanaakaan kirjoituksen sisällöstä, joka on sopimuksen mukaan perusteella julkaiseminen tulisi sopimuksen mukaan kriteeri, jonka perusteella kirjoituksen julkaiseminen tulee ratkaista ja josta tulee pyydettäessä esittää perustelut.  Sopimuksella toinen sopijaosapuoli oli tosiasiassa myöntänyt, että asiassa oli toimittu väärin ja tilanne luvattiin korjata, mutta kukaan ei tehnyt mitään sen toteuttamiseksi.

 

Tuntuu ilmeiseltä, että kirjoituksillani on ollut sama kohtalo kuin kirjoillanikin: kirjoittajan nimen aiheuttama primitiivireaktio, ne on hyllytetty sisältöön tutustumatta.

 

Lähes ainoan vastaus sopimuksen mukaiseen neuvottelupyyntööni, johon oli edes yritetty saada jotakin asiaa, oli vastaavan päätoimittajan Riikka Venäläisen 13.7.13 lähettämä. Se kuvaa hyvin toisen sopijapuolen suhtautumista sopimukseen:

 

 

Lähettäjä: Riikka Venäläinen []
Lähetetty: 13. heinäkuuta 2013 14:50
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen
Kopio: Riikka Venäläinen; Markku Hiekkala; Anja Portin
Aihe: Re: Välisemme sopimuksen 5.2. kohdan mukainen neuvottelupyyntö

 

Hei Kauko ja kiitos viestistäsi!

 

Sillä, että artikkelitoimitus ei päättänyt valita kirjoitustanne julkaistavaksi ei ole muuta syytä kuin pitkä jono vieraskynäpalstalle ja halu valita julkaistavaksi aihekirjoltaan riittävän monimuotoisia ja ajankohtaisia kirjoituksia.

 

En tunne nimenomaisen kirjoituksen valintaprosessia, mutta voisin arvella että kyseessä on kohta 1 sillä perusteella, että aihetta on käsitelty paljon. Meidän on annettava tilaa monille aiheille. HS:n seuranta-alue on koko maailma.

 

Uskoisin myös, että kirjoituksenne voitaisiin kenties julkaista mielipidesivuillamme, jos lyhentäisitte sitä. Teksti on näille sivuille varsin pitkä. Toivomme kaikilta kirjoittajilta tiivistä ilmaisua. 

 

Oheistamaanne sopimusta en valitettavasti tunne.

Ystävällisin terveisin

Riikka Venäläinen

Vt. vastaava päätoimittaja

Helsingin Sanomat

 

Mutta teksti osoittaa, että hän ei ollut lainkaan paneutunut asiaan vakavasti. Hän ei ollut edes ottanut selvää julkaistavien tekstien valintaperusteista, vaan arveli sitä ja tätä. Ennen kaikkea se osoittaa, miten yliolkaisesti lehden päätoimittaja suhtautuu sopimukseen. Hän ei edes luvannut ottaa siitä selvää. Eikä se kiinnostanut muita päätoimittajia sitäkään vertaa. Kaikki eivät vaivautuneet edes vastaamaan.

 

Helsingin Sanomat juhlisti Tamminiemen pesänjakajien 40 v merkkivuotta näyttävällä jutulla. ”Tuhopolitiikkaa” ei juhlittu eikä mainittu.

 

Ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta olen pyytänyt kaikista liitteessä 2 esitetyistä ja hyllytetyistä kirjoituksista sopimuksen mukaista selvitystä, mutta yhtään sopimuksen tarkoittamaa selvitystä en ole saanut.

 

Erään rajuimmista iskuistaan Helsingin Sanomat teki 1984 Kaius Niemen ollessa päätoimittajana. Tuolloin ilmestyi kirjani Laillinen murha – Visen nousu ja tuho. Se kertoo Suomen tiettävästi törkeimmästä yrityskaadosta, kun ilmajokelaisen insinöörin Seppo Hautalan hyvin menestynyt rakennusalan yritys ajettiin konkurssiin demaripoliitikkojen ja suurten kilpailevien yritysten yhteistoiminnalla. Siinä aktiivisena toimijana oli mm. silloinen pääministeri Mauno Koivisto.

 

Lehden toimittajan juttu julkistamisinfosta pysäytettiin toimituksessa viime hetkellä myöhään illalla eikä myöhemmin enempää yrityksestä kuin yrittäjä Seppo Hautalastakaan ole kerrottu sanakaan. Ei edes silloin, kun lehti teki Seppo Hautalan veljenpojasta ja sukunimikaimasta näyttävän syntymäpäivähaastattelun, jota varten se oli saanut laajan aineiston, jossa asiasta oli tietoa.

 

Sitä miten kova ja turmeleva Helsingin Sanomien tiukka kurilinja on, osoittaa lehden pääkirjoitustoimittajaksi siirtyneen Ilkan entisen päätoimittajan Matti Kalliokosken historia. Ilkka oli taistellut vahvasti Visen puolesta ja esitellyt näyttävästi sekä kirjan että sen uusintapainoksen julkistamisen, mutta Hesarissa Kalliokoski mykistyi täysin. Lehti oli loitontunut perustajaisiensä ajatuksista toiseen äärilaitaan.

 

Tällä kertaa loistavasti menestyneen yrittäjän kaato herätti Pohjanmaalla niin paljon suuttumusta ja kuohuntaa, että edes Helsingin Sanomien täydellinen torppaus ei onnistunut pimittämään sitä, vaan kirjasta tuli kolme tuhansien kappaleiden painosta.

 

Jorma Ojaharju on tehnyt suomalaisesta yhteiskunnasta muitakin teräviä havaintoja kuin ”todellisuuden peilikuvamaa”. Liian teräviä, jotta suomalainen kevytmedia pystyisi niitä vastaanottamaan. Siksi on varminta torpata ne, kuten kävi hänen Yrittäjän ajojahti -kirjalleen ja Epäviralliselle lehdelleen. Kirjassaan hän kuvaa suomalaista oikeusvaliota varsin osuvasti:

 

”…suurimmat vääryydet ja rikokset tehdään lain suojaamina. Kuinka heidän olisi mahdollista ymmärtää, mitä Seppo Hautalalle tehtiin? Eihän voi olla mitenkään totta se, että maan koko silloinen valtaeliitti Mauno Koivistoa, Bror Wahlroosia, Ulf Sundqvistia ja Pirkko Työläjärveä myöten olisi ollut kaatamassa uskovaista perheyrittäjä! Ja kuitenkin juuri niin oli.”

 

Suuri häikäilemättömyys on Suomessa tie sankaruuteen, Helsingin Sanomien ja muun median tuella. Edellä muutamia esimerkkejä, wahlrooseja olisi riittänyt vielä seuraavaankin polveen. Seppo Hautalassa riitti ponnistuspohjaa muutamalle muullekin kuin edellä mainituille ja liki 30 asianajajalle, joista suurin ja Suomen kaikkien aikojen kallein rehenteli sillä jo muistelmiensa nimessä. Joka pelasi kaksilla korteilla Ulf Sundqvistin pussiin ja nousi näin sankariksi medialle Ylen Arto Nybergiä ja MTV:n Huomenta Suomea myöten.

 

Pari vuotta myöhemmin taloon tullut Unto Hämäläinen vartioi sitten näitten tärkeitten henkilöiden mainetta ja mielenrauhaa ja piti häiriköt loitolla. Ja niin hänestä tuli legendaarinen.

 

Seuraamukset tästä Helsingin Sanomien yli neljän vuosikymmenen mittaisesta mustasta listasta ovat varsin raskaat henkilökohtaisella tasolla, mutta sen lisäksi voidaan vain arvailla, miten kohtalokkaat ne ovat olleet yleisellä tasolla, erityisesti talouden ja työmarkkinoiden sektorilla sekä työelämässä.

 

Lehti torppasi tehokkaasti reaalitason tiedon, mutta levitti suurin otsikoin SDP:n korkeissa asemissa olevien talousgurujen Raimo Sailaksen, Pekka Korpisen, Pertti Sorsan ja Jaakko Kianderin ilosanomaa, että Suomi on niin hyvin varautunut, että mitään hätää tai pelkoja taloushuolista ei ole. Se johti lukijoitaan ja muitakin kansalaisia raskaasti harhaan, koska muu media tavan mukaan seurasi kiltisti perässä. Näin se osoitti, että se todella oli sosialidemokraattien lehti, kuten Erkki Liikanen sanoi Aatos Erkolle.

 

Holkerin hallituksessa legendaarinen taistelupari Punerva ja Kahakka sai tehdä tuhojaan rauhassa, kun Matti Puhakka työministerinä taas kerran ”uudisti” työelämää.

 

Vuotta aiemmin kuin Unto Hämäläinen ampui alas talousromahduksesta varoittaneen kirjani Punamusta vallankaappaus, edellinen pääministeri Kalevi Sorsa viritti budjettiriihen päätteeksi valtiovarainministeri Ahti Pekkalan valmisteleman budjetin kunniaksi yhteislaulun:

 

”Ennusteet kertovat onnesta maan,

kanssani tullos nyt haaveilemaan.

Ahdin seitsemäs painos on meidän.”

 

Tässä haavemaassa myös Helsingin Sanomat ja Hämäläinen elivät. He levittivät uskollisesti sitä ilosanomaa, jota heidän suosikkipuolueensa talousgurut julistivat. Valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkö Pertti Sorsa kertoi puolueensa lehdessä 20.2.86, että ”kansantalouden perusasiat ovat kunnossa. Kuluttajilla ei ole syytä huoleen. Suoranaisia ongelmia ei ole näkyvissä.”

 

Sorsa sanoi olevansa ”selvästi ja avoimesti ylpeä” viime vuosien talouspolitiikan saavutuksista, jota hän oli itse muotoilemassa. Hän näyttää haastattelijalle englantilaisen lehden otsikkoa, jonka mukaan ”Suomen paras vientituote on sen talouspolitiikka”. Ilmeisesti juttu oli kirjoitettu Sorsan antaman infon perusteella. Hän sanoo, että ”kehitys on niin vankalla pohjalla, että sitä on vaikea pilata”.

 

Tätä reaalitaloudesta irti olevaa seireenilaulua säestivät puolueen muut talousgurut Raimo Sailas, Pekka Korpinen ja Jaakko Kiander. Se oli valtakunnan virallista talousviisautta, jota myös Hesari ja sen peesissä muu media ilolla säesti. Siksi oli oltava tarkkana, ettei kukaan häirikkö pääse iloa pilaamaan.

 

Isoveli pääministeri esitti myöhemmin kuuluisan ”visionsa”, että Suomi pääsee lamasta kuin koira veräjästä. Vain molemmat Sorsat ja muut poliitikot pääsivät. Puoluetoveri Erkki Raatikainen siteerasi virrentekijää: ”Kuin vesilintu lahdella käy alle vedenpinnan, ja huuhdottuaan sulkansa taas nostaa puhtaan rinnan.”

 

Vuotta aiemmin olin Halikon yrittäjien kesäjuhlista antanut tiedotteen, jonka Kauppalehti ainoana lehtenä julkaisi otsikolla: ”Suomi kulkee katastrofiin”. Mutta sekin oli niin vahvasti demarien seireenilaulujen harhaan johtama, että loppuosan aikataulun se jätti julkaisematta:

 

”Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia sinnikkäästi hokien, miten hyvin meillä menee. Neuvostoliiton kaupan alkupainotteinen viisivuotisrunkosopimus ilmeisesti kuitenkin vielä pelastaa meidät, vaikka kilpailukykyä on pelottavasti menetetty Neuvostoliiton markkinoillakin. Näin totuuden hetki siirtyy vuosikymmenen loppuun,, jolloin runkosopimus jo on loppuvaiheessaan ja länsikauppa ilmeisesti varsin vaisun nousun jälkeen jälleen laskussa” (: OSuVa – EuroExtra syyskuu 11.9.12 Miksi talouden romahdus tulee aina yllätyksenä?).

 

Paljon puhuva oli pääministeri Esko Ahon haastattelu Kauppalehdessä huhtikuussa 1985. Hän kärsi sekä huonomuistisuudesta että huonosta luetun ymmärtämisestä. Hän valitteli Kauppalehden haastattelussa 26.4.85, että laman alku olisi tullut nähdä vielä synkempänä kuin nähtiin, jolloin se olisi osattu ottaa hänen hallituksessaan ”rohkeammin ottein”. ”Valitettavasti ei ollut ketään, joka olisi ennustanut oikein.”

 

Kauppalehti julkaisi kommenttini Ahon haastattelusta otsikolla ”Esko Ahon muisti pätkii”. Muistutin Punamusta vallankaappaus -kirjani pohjalta käydystä keskustelusta, jossa Aho sijaisti Paavo Väyrystä ja josta Helsingin Sanomien ”legendaarinen” toimittaja Unto Hämäläinen teki pilkallisella tyylillään shown, kuten liitteessä 2 tarkemmin kerrotaan.

 

Totesin, että sikäli Aho on kyllä oikeassa, että ei kyseessä ollut ennuste. ”Jos kysyy joltakin, paljonko saadaan yhteenlaskusta 4 + 5 ja tämä ehdottaa vaikkapa yhdeksää, ei sitä todellakaan voi ennusteeksi nimittää”. Yhtä selvästi tuolloin olivat jo yhteenlaskettavissa ne tekijät, jotka olivat vääjäämättä johtamassa umpikujaan.”

 

Näin lama tuli yllätyksenä ja johti moniin murhenäytelmiin, mm. itsemurhien määrä nousi tuhansiin, eräiden tietojen mukaan kymmeniin tuhansiin. Todellista määrää ei ole selvitetty, koska myös vallankäyttäjien suojelussa muu media seuraa Helsingin Sanomia. Onkohan pikkuveli ”selvästi ja avoimesti ylpeä” näistä hänen ja hallituksen politiikan tuloksista?

 

Yhtyyköhän Helsingin Sanomat ilonpitoon? Sanookohan legendaarinen toimittajien grand old man Unto Hämäläinen, että oli pakko toimia näin?

 

Isoveli Kalevin hallitus oli juuri kolmikannan toimeksiannosta runtannut yrittäjät kanveesiin ”työsuhdeturvalailla”, joka lisäsi työllistämisen riskiä tuntuvasti ja lisäsi hyvin pian työttömyyttä kymmenillä tuhansilla. Hesari ei linjansa mukaisesti maininnut siitä kertovasta kirjastani Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa mitään, ja Erkon toinen lehti Iltasanomat kertoi yli sivun otsikossaan kirjoittajan olevan ”populismin hukkaputkessa”.

 

Kirjan jälkisanojen otsikko oli Lopun alun tunnelmia, ja siinä oli pieni epilogi:

 

Herra, älä anna heille anteeksi,

vaikkeivät he tiedäkään, mitä he tekevät.

Älä ainakaan ihan aina ja loputtomasti, sillä

muuten he eivät koskaan opikaan tietämään.

 

Yrittäjäjärjestö jakoi kirjaa 600 kappaletta poliitikoille ja muille päättäjille eri puolile maata, mutta eivät he koskaan mitään opi. Toistavat temppunsa kerta toisensa jälkeen ja pääsevät aina kuin koira vanhasta veräjästä. Mitään vastuuta kantamatta. Nyt tuli vastaisku, hallitus iski työntekijät kanveesin työmarkkinoiden erityisoperaatiolla, josta puuttuu sekä arvopohja että realismi.

 

Kaksi vuotta ennen Hämäläisen tappoiskua olin Kekäle-kirjassani kommentoinut valtiovarinministeri Erkki Liikasen kokoon runnomaa ”supertupoa” mm. seuraavasti:

 

”Onkin lähes hämmästyttävää, miten paljon bluffia yksi superministeri saa mahtumaan yhteen `superviikon´ `superpakettiin”. Tämä superpaketti näyttää lopullisesti varmistavan maan talouden syöksymisen niihin vaikeuksiin, joilta sen piti pelastaa tasavalta.”

 

Kirjassa oli tarkemmin eritelty huijauskohteet. Tämä oli superhuijausta, jolla Erkki Liikanen hankki superviran Brysselistä. Kaikki, mihin super-Eki ryhtyi, oli superia, myös superlama. Meppien keskinäisessä arvioinnissa hän sijoittui hännille. Hän oli ikuinen teinipoliitikko.

 

Liikanen, Erkki Antero, valtiotieteen kandidaatti, saa itseoikeutettuna haasteen toisaalla mainittuun kuvitteelliseen lamasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Pääperusteena oli supertupo:

 

”Erityisen kohtalokas oli syytetyn syksyllä 1988 kokoon runnoma ns. supertupo, jolla syytetty harhautti kansalaiset, että se johtaisi talouden pohjan vahvistumiseen, kun käytännön seuraamus oli täsmälleen päinvastainen, mikä merkitsi viimeistä sinettiä syöksylle lamaan.”

 

Tässä ratkaisussa oli runsaasti niitä elementtejä, joiden vuoksi kukaan ei tule koskaan saamaan selvää, mikä oli tuporatkaisujen todellinen hinta.

 

Pääministeri Harri Holkeri piti Liikaselle budjettiriihiyönä 26.8.1988 käsiajanoton mukaan kello 00.12 mahtipontisen kiitospuheen:

 

”Koko hallituksen puolesta minä pyydän saada herra valtiovarainministerin läsnä ollessa kiittää häntä siitä työstä, jonka herra valtiovarainministeri on tehnyt osoittaen harvinaista tasapuolisuutta ja erilaisten talouspoliittisten sekä myöskin kansantalouden teoreettisten kysymysten hallintaa. Minulle pääministerinä on ollut erityisen miellyttävää se, että valtiovarinministeri on osittanut tässä varsin mittavassa tehtävässä sellaisen mestarinäytteen, että siitä kuka tahansa pääministeri voi olla ylepä.”

 

Kekäle -kirjassani kommentoin puhetta tuoreeltaan mm.: ”Minulle kirjan tekijänä on ollut erityisen miellyttävää se, että pääministeri on osoittanut näissä varsin mittavissa sanoissaan sellaisen mestarinäytteen kaiken edellä sanotun kohdalleen osuvuudesta, että siitä kuka tahansa kirjantekijä voi olla ylpeä.”

 

Tämä farssi yli hautojen esitettiin muutamaa vuotta ennen kuin hautoja saatiin määrä, jota ei haluta selvittää. Arviot vaihtelevat muutamasta tuhannesta kymmeniin tuhansiin. Suuri osa oli yrittäjien itsemurhia.

 

Helsingin Sanomat tarjosi kultapojalleen ja koko hallitukselle täydellisen tuulensuojan. Tupoteatterissa Liikanen oli kuitenkin täysi amatööri, taiteellinen vaikutelma oli surkea.

 

Tämän lisäksi syyteperusteita olivat hulvattoman löysä budjetti ja ilman siirtymäaikaa toteutettu myyntivoittovero ja sen korotus, jotka johtivat yrityksistä luopumisen vyöryyn ja lisäsivät ”työsuhdeturvalain” aikaansaamaa työpaikkojen tuhoa, jolle Sorsat ja Liikanen eivät antaneet mitään arvoa. Yhdessä nämä syvensivät lamaa tuntuvasti, kuten olin kirjassani Punamusta vallankaappaus varoittanut.

 

Kumpikaan Sorsa tai muut iloviisuja veisanneet ministerit eivät nähneet näiden asioiden merkitystä, koska he eivät ymmärrä sitä, sen enempää kuin ennustajaeukot numeroineen ja käppyröineen.

 

Helsingin Sanomat ja Unto Hämäläinen vartioivat tiukasti työrauhaa häiriköiltä.

 

Jos Helsingin Sanomat olisi toiminut journalistin ohjeiden mukaisesti, jo ensimmäinen kirjani yhdessä Unto Hämäläisen torpedoiman kirjan kanssa olisi virittänyt sellaisen keskustelun, että Esko Ahokin, vaikka huonomuistinen onkin, olisi muistanut sen. Kertoihan Hämäläinen jutussaan, että Aho oli ollut paneelikeskustelussa kanssani ”osittain samaa mieltä”, tosiasiassa melko tarkoin samaa mieltä. Mutta Hämäläinen teki vakavasta varoituksestakin pilaa ylimieliseen tyyliinsä.

 

Jos eivät poliitikot opi mitään, niin ei opi mediakaan, vaan seuraa aina yhtä uskollisesti lippulaivaansa. Näytelmä toistui muutaman vuoden kuluttua Juha Sipilän aloittaessa poliittisen harharetkensä yhteiskuntasopimuksellaan, jonka vaihtoi lennossa yhtä surkeaan kikyyn:

 

27.3.15

 Juha Sipilä painoi kamikaze-nappulaa

 

Kepun puheenjohtaja Juha Sipilä ilmoittautui tänään 27.3.15 lopullisesi politiikan Don Quijoteksi kertoessaan Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa, että maahan olisi jo ennen uutta hallitusta saatava aikaan yhteiskuntasopimus, jolla työelämä uudistettaisiin ja iso joukko muitakin asioita sovittaisiin. Mm. koeaika pidennettäisiin neljästä kuukaudesta kuuteen kuukauteen. Näin tulisi maahan saada 200.000 työpaikkaa.

 

Tuota ilosanomaa julisti Sipilää haastatellut puoluetoveri Mikael Pentikäinen, joka oli jo Helsingin Sanomien päätoimittajana markkinoinut yhteiskuntaopimusta ja 200.000 työpaikkaa yhdessä puoluetoverinsa, pääministeri Mari Kiviniemen kanssa.

 

Olisikohan tuo viesti pitänyt takoa lekalla pääkirjoittajan kovaan kalloon? Vuodattaakohan Hesarin pääkirjoitus taas jonkin ajan kuluttua krokotiilin kyyneliä, miksi ei kukaan kertonut, ettei työelämää näin uudisteta?

 

Aihe: HS ja KL 20.6.23 Paluu palkkasäännöstelyyn!:

Onkohan auringonpistos iskenyt hallitusneuvottelijoihin?

Eihän vielä liene mätäkuu. Ei kepukaan sentään noin

älyttömiä kuvitellut. Ei edes Sipilä.

 

Nyt koko media Hesarin johdolla meni perässä tukka putkella, ja kun sitten tämä seikkailu päättyi, kuten kamikaze-hypyt päättyvät, Suomen Pravda valitteli tuttuun tapaansa,  kun ei kukaan kertonut, ettei tällainen voi onnistua. Olisi varmaan tarvittu sokeain kirjoitusta.

 

Myös työllisyydelle tuhoisa keskitetty tulopolitiikka sai jatkua edelleen kaikessa rauhassa pitkälti yli-ikäiseksi, jatkuen edelleen uudessa muodossaan hallituksen vientimallissa. Nyt työttömyys kasvaa edelleen, eikä työelämän todellista uudistumista ole edelleenkään näköpiirissä.

 

Helsingin Sanomien vastuu

 

Unto Hämäläisen ja Helsingin Sanomien mustan listan ”ansiosta” lehti kantaa raskaan vastuun laman seuraamuksista Suomelle. Siksi sen omistaja Aatos Erkko on 2003 ilmestyneessä LäysSäkkeitä -kirjassani syytettyjen penkillä sotasyyllisyysoikeutta jäljittelevässä kuvitteellisessa lamasyyllisyyssoikeudenkäynnissä. Kirjoitus oli julkaistu Jorma Ojaharjun päätoimittamassa Epävirallisessa lehdessä n:o 3/15.3.1997

 

Erkko oli esittänyt ajatuksen, että hänen lehtensä tuli olla ”suuntaa antava soihtu”, mutta hän ei ehkä edes tiennyt, miten sinnikkäästi lehti taistellut muutosta vastaan. Helsingin Sanomien kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen aseman vuoksi myös lehden merkitys on poikkeuksellinen, mutta se on tämän tehtävän täydellisesti laiminlyönyt. Tämän osoitti myös syytetty itse tietävänsä, kun hän jouluna 1994 tv-haastattelussa kertoi olevansa tyytymätön lehteensä, koska ”yhteiskunnan pitää muuttua, mutta lehti ei muutosta hae.”

 

Tosiasiassa lehti on varsin vahvasti vastustanut erilaisia muutoksen merkkejä. Raskauttavaa syytetyn kanalta on, että hän on vastoin parempaa tietoaan antanut tämän tapahtua ryhtymättä asian vaatimiin henkilöstö- tai muihin järjestelyihin.

 

Aatos Erkko oli julistanut lehdistön tehtäväksi olla suuntaa antava soihtu, mutta mahtoikohan hän edes tietää, miten sinnikkäästi hänen oma lehtensä vastusti muutosta kokovartalotorjunnalla ja näytti suuntaa taaksepäin. Sen sijaan yhtiön nykyjohto tietää asian erinomaisen hyvin, mutta asia ei kiinnosta sitä pätkän vertaa, eikä se korvaansa lotkauta. Jaakko Rauramo lähetti sentään toimitusjohtajana viestini päätoimittaja Janne Virkkuselle, mutta tämä Lauantaiseuran jäsen heitti sen suoraan roskikseen. Kaikkihan meni täsmälleen heidän käsikirjoituksensa mukaan.

l

Muu media sivuutti Erkon puheen, koska se on samassa veneessä, yhtä tiukasti muutosta vastaan.

 

Harva on varmasti tuntenut tämän kaiken muutoksen vastustamisen yhtä konkreettisesti sekä omissa nahoissaan että kukkarossaan kuin minä, joten on parempi, että asia käsitellään normaalissa rikosprosessissa. Yli neljä vuosikymmentä henkistä sakinhivutusta on rankka kokemus. Tuntee olevansa kansanvihollinen.

 

Helsingin Sanomat ei esitellyt kirjaa, joten sitä ei ole olemassa, mutta tilata sitä voi.

 

Oikeustoimittaja Susanna Reinbothilla on oma muista poikkeava roolinsa tässä sakinhivutuksessa. Vuonna 2018 ilmestynyt kirjani Painajainen paritalossa oli hätähuuto, kun olimme taloyhtiössämme joutuneet kirjallisuudessa kuvattua toimintamallia noudattavan hallituksen puheenjohtajan rankkojen savustus- ja kiusaamistoimien kohteeksi eikä Itä-Uudenmaan poliisi korvaansa lotkauttanut. Se tarjosi ainoastaan hoitoon ohjausta ja saattamista.

 

Itä-Uudenmaan polisin johto oli antanut poliisien kokouksessa power point -ohjeen siitä, miten tämän tyyppiset rikosilmoituset tuli jättää tutkimatta, eli ammattitermillä tappaa nopeasti ja tehokkaasti. Helsingin Sanomat oli, hämmästyttävää kyllä, kertonut tästä koko aukeaman mittaisessa jutussaan vuoden 2018 lopulla. Se oli jostakin syystä päässyt lipsahtamaan läpi kontrollin.

 

Esittelykappaleen saatuaan Reinboth toimi lehden vakiintuneen linjan ja mahdollisesti myös ohjauksen mukaisesti ja ”tappoi” kirjan, eikä myöskään reagoinut millään tavoin saamaansa lisäinfoon asiasta, joten kymmenkunta muutakaan esittelykappaleen saanutta lehteä ei kertonut siitä sanaakaan. Reinboth tunsi myös sovintosopimuksen sisällön.

 

Hän tiesi myös, että jos hän olisi noudattanut journalistin ohjeita ja kertonut kirjasta lukijoilleen, hänen keekoilunsa kokovartalokuvan kera Lakimiesuutisten kolumnistina oli katkennut kuin kanan lento. Olihan sekin pimittänyt kirjan. Ainakin hän pelkäsi sitä.

 

Mikäli Reinboth olisi toiminut tunnetun hokeman mukaisesti vallan vahtikoirana, se olisi epäilemättä saanut myös polisin liikkeelle. Ellei häntäkin olisi pakotettu kirjoittamaan siihen tyyliin kuin Hämäläinen, jolloin vaikutus olisi ollut päinvastainen.

 

Kirjan asiatiedoista yhtään ei ole kiistetty.

 

Pyysin päätoimittaja Kaius Niemeltä sähköpostilla sopimuksemme mukaista selvitystä, miksi lehti ei esittele kirjaa, mutta en saanut vastausta.

 

On selvitettävä, ovatko päätoimittajat antaneet aktiivista ohjausta, kuten lehden entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen kertoo kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana toimittajapalavereissa tapahtuneen, mikä on luonnollisesti raskauttava seikka, kuten sekin, että kukaan päätoimittajista ei ole antanut välisellemme sopimukselle mitään arvoa.

 

Valkonen kertoo, kuinka päätoimittaja ohjeisti iskemään tunnettua kirjailijaa, joka ei ollut toimituksen suosiossa: ”Kunnasta saa kyllä iskeä, hän on niin elämästä vieraantunut tyyppi.”

 

Valkonen kertoo myös Saska Saarikosken johtamasta kulttuuritoimituksesta stalinistimafiana ja sanoo, että ”Suomessa on aina totuttu vaikenemaan asioista, joista puhuminen loukkaa tärkeiden ihmisten mielenrauhaa.”

 

Tämä on täsmälleen sitä, mistä minulle on kertynyt kokemusta yli neljän vuosikymmenen ajalta ja useiden päätoimittajien toteuttamana. Suomen Pravdana tunnetulle lehdelle helpoin tapa iskeä vähemmän tärkeää kirjan tekijää ja vaientaa hänet on musta lista. Eihän hänen mielenrauhastaan tarvitse piitata.

 

Jos otetaan huomioon vapaamuotoiset kolumnityyppiset artikkelit, jotka toimitus on vuosikymmenien varrella vastaanottanut, niiden kirjoitusten määrä nousee satoihin, joissa kerrotuista asioista lukijoilla olisi ollut journalistin ohjeiden mukainen oikeus saada tietoa. Nyt ne menivät suoraan roskikseen.

 

Jostakin syystä Helsingin Sanomat ei ole esitellyt Valkosen kirjaa, vaikka se journalistin ohjeiden mukaan ilman muuta tulisi tehdä, joten ”Ojaharjun säännön” mukaan sitä ei ole olemassa myöskään muulle medialle.

 

Erityisen aktiivisesti lehti suojeli Mauno Koivistoa, koska hän oli niin tärkeä henkilö, ettei hänen voitu mitenkään antaa tulla mielensä pahoittajaksi sen tiedon kertomisesta, miten aktiivisesti hän oli toiminut Visen saamiseksi konkurssiin. Itse asiassa kaikki Ojaharjun mainitsemat henkilöt olivat niin arvokkaita, että heidän mielenrauhaansa ei sopinut loukata..

 

Helsingin Sanomien tuleva päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka oli tuolloin sen valtapiiriin kuuluvan STT:n päätoimittaja, ei edes vastannut henkilökohtaiseen kutsuuni uusintapainoksen infoon, kun tiesi, että paikalla oli todistaja, joka kertoi Koiviston operoinnista. Hän tiesi myös, että silloin olisi katkennut tie lehden päätoimittajaksi. Ei lähettänyt myöskään toimituksen edustajaa.

 

Koivisto kaipasi todella tiukkaa suojelua, sillä myös kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen kirja sisälsi rankkaa tietoa hänestä. Mm. Liinamaa-sopimuksen ”isä” Keijo Liinamaa kertoi, miten tiukasti Koivisto oli aluksi vastustanut sopimusta, koska inflaatio oli puolueelle edullisempi, mutta oli sitten ottanut kunnian sopimuksesta. Hän antoi Urmakselle muistiinpanonsa ja sanoi: ”Tulet muistiinpanoistani huomaamaan, että kyseessä ei ole talousmies, vaan häikäilemätön valtaan pyrkivä poliitikko.”

 

Oli selvää, että Hesari pimitti Urmaksen kirjan.

 

Yhtä selvää on, että Pentikäinen ei saapunut Vise-kirjan kolmannen painoksen julkistamistilaisuuteen eikä lähettänyt myöskään  edustajaa, kun hän tiesi, että sinne tulee paikalle todistaja, joka kertoo Koiviston operoinnista asiassa. Ja kun lisäksi Iltalehti oli 23.9.1995 julkaissut Iltalehti Extran, jossa se kertoi Koiviston yhtiöstä Suojakäytävä Oy:stä, joka konsultoi suuria rakennusyrityksiä, niitä samoja, jotka olivat keskinäisellä sopimuksellaan olleet ajamassa Viseä koknurssiin.

 

Unto Hämäläisen kohdalla oli ilmeisesti kyse sellaisesta ohjeistuksesta toimituspalaverissa, josta Martti Valkonen kertoo, mikä antoi vauhtia äkkikäännökselle (liite 2).

 

Tähän viittaa myös se, että lyhyessä sananvaihdossamme Hämäläisen kanssa hän vastasi yhdellä sanalla, että ”oli” , oli pakko kirjoittaa niin pilkallisesti. Eihän kyseessä ollut tärkeä henkilö.

 

Ensisijaisesti seuraavien rikosten tunnusmerkkien täyttyminen tulee tutkia. Myös muita tutkintakohteita saattaa nousta esiin.

 

Vastaavat päätoimittajat Pentikäinen, Niemi, Mukka, Räisänen (nykyinen sukunimi tiettävästi Venäläinen) ja Yläjärvi:

laiton syrjintä, mahdollisesti kiusanteko, Pentikäisen osalta sen lisäksi petos;

 

Hämäläinen, Saarikoski, Mäkinen ja Reinboth:

kaikkien osalta avunanto, Hämäläisen ja Saarikosken osalta lisäksi tahallinen kiusan ja vahingon teko

 

Näistä Pentikäisen osalta sen lisäksi, että hän teki sopimuksen, jota ei aikonutkaan täyttää, on erityisen tuhoisaa myös se, että sen jälkeen, kun hän oli saanut Helsingin Sanomista potkut luottamuspulan takia ja siirtyi lyhyen välivaiheen jälkeen Suomen Yrittäjien toimitusjohtajaksi, syrjimiseni oli jäänyt hänelle ”päälle” yhtä tiukkana, ja hän jatkoi täsmälleen samaa torjuvaa suhtautumistaan kirjoihini ja myös tarjoamiini palveluihin, joita hänen johtamansa järjestö olisi välttämättä tarvinnut voidakseen kehittää toimintaansa sen sijaan, että se jämähti paikalleen.

 

Yrittäjät olisivat tarvinneet erityisesti koronan aikana sitä yhteistyötä henkilöstönsä kanssa, jota esitin mm. Turun Sanomissa elokuussa 2023 otsikolla Yrittäjät ja työntekijät katsomaan yhdessä laman yli. Olisin myös ollut valmis opastamaan yrittäjiä keskusteluin ja koulutuksella. Tässäkin primitiivireaktio kuitenkin toimi, niin että pienintäkään mielenkiinnon osoitusta ei ilmennyt.

 

Tarjosin erityisesti kirjaani Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa, jossa kerroin siitä taistelusta, jota johdin järjestön edeltäjässä työllisyydelle myrkkyä olevaa ns. työsuhdeturvalakia vastaan, jolla järjestö nousi yleiseen tietoisuuteen. Torjunta oli yhtä tyly, yhtään kirjaa ei järjestö tilannut, saati kertonut lehdessä. Olen koko ajan ollut järjestön jäsen.

 

Pentikäinen oli mukana siinä taustapelissä, jonka tuloksena koko tämä vaihe järjestön historiassa ja siitä kertova kirjani sivuutettiin täysin keskustalaisen Timo Mikkilän kirjoittamassa järjestön historiassa.

 

Pentikäisen puoluetoverin Juha Sipilän hallituksen aikainen yritys saada ”hiiren kokoinen” aukko mainittuun lakiin oli sitten perusteluiltaan surkea ja päättyi täydelliseen mahalaskuun.

 

Katastrofaaliseen tulokseen johti myös Pentikäisen lähtö mukaan EK:n yllätyshyökkäykseen työntekijöitä vastaan. Hän oli siinä jopa kärkiparina tv-ruudussa ministeri Wille Rydmanin kanssa. Kumpikaan ei ymmärtänyt asiasta mitään. Sillä ja sen jälkiseuraamuksilla, joita tulee jatkuvasti lisää, vahingoitetaan pitkäksi aikaa juuri tuota yhteistyötä, jonka hyväksi järjestö ei ole Pentikäisen aikana tehnyt mitään.

 

Järjestössä ei ole ketään, jolla olisi käytännön kokemusta työmarkkinasopimuksista ja -neuvotteluista. Eikä heillä ole vähäisintäkään kokemusta oikeudenkäynnistä, jossa työllistämisen riskit iskevät yrittäjää raskaasti. Niinpä hallituksen lakimuutoksissa jäi korjaamatta ensimmäisenä pahin ansa, käännetty todistustaakka irtisanomisoikeudenkäynneissä.

 

Käytännössä työnantajan on osoitettava, ettei hän ole toiminut vastoin lakia. Tämä on myös vastoin EU-oikeutta, kuten käy ilmi Roger Blanbainin kirjasta Euroopan yhteisön työoikeus. Juuri tämän takia irtisanomisoikeudenkäynti on usein arpapeliä.

 

Sen sijaan se, onko perusteen oltava asiallinen ja painava, on toisarvoinen, puheenjohtajan puntarista riippuva asia. ILOn sopimus vaatii vain asiallisen syyn.

 

Tästäkin Pentikäinen sai selvän infon, mutta se ei kelvannut hänelle. Linja pysyi edelleen.

 

Minulla oli lähes kymmenen vuoden kokemus Metalliteollisuuden työnantajaliiton neuvottelujen johtamisesta, ja työehtosopimuksessa on vieläkin joitakin tekstejä, jotka ovat kirjoittamiani työryhmien vetäjänä tai muuten. Niitä muuta työnantajaliitot käyttivät joko sellaisinaan tai hieman muunneltuina.

 

Myös työtuomioistuimen jäsenenä on likimain kymmenen vuoden kokemus, ja kokemusta parista sadasta irtisanomisoikeudenkäynnistä eri puolelta Suomea, mutta Pentikäinen oli jo Helsingin Sanomissa sisäistänyt, että sellaisella tiedolla ei ole mitään arvoa.

 

Niinpä sitten järjestön työmarkkinajohtaja on valitellut, että työnantajilla on kovin vähän tilaa yhteiselle tekemiselle, vaikka tosiasiassa kenttä siinä on varsin laaja, sitä vain on tuhlattu 30 vuotta, kuten entinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen sanoo muistelmissaan. Tosiasiassa sitä on tuhlattu kauemmin, sillä olin todennut sen jo ensimmäisessä kirjassani i981.

 

Tilannetta ei tule parantamaan myöskään laki paikallisesta sopimisesta, sillä se vain kaventaa yhteistoiminnan lain rajaamiin puitteisiin ja sulkee muun yhteistoiminnan pois sekä aiheuttaa tulkintariitoja. Se voi jopa lamauttaa yrityksen toimintaa, kuten Metallityöväen liiton liittovaltuuston puheenjohtaja sanoi Keskisuomalaisessa yhteistoimintalaista.

 

Yhtä ehdoton pääsääntö kuin hallituksen intervention turmiollinen vaikutus työehtosopimusneuvotteluihin on sen puuttuminen lailla yrityksen varsinaiseen johtamiseen. Se ei kuulu hallitukselle, eikä sillä ole siihen osaamista. Ne ovat osapuolten itsensä hoidettavia asioita. Se on jälleen kerran nähty nykyisen hallituksen otteista.

 

Paljon parempi malli on kirjassani esitelty metallityönantajien jäsenyritysten  huippujohtajien työryhmän valmistelema henkilöstökonsultointi- HK-ohjelma, joka järjestölläkin oli käytettävissään, mutta siitä he eivät ymmärtäneet mitään eivätkä halunneet opastusta. Se on vapaamuotoinen ja yrityksen tarpeiden mukaan toteutettavissa.

 

Järviradion yhteishaastattelussa 3.10.24 olimme Metallityöväen Liiton vastaneuvottelijani kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten pahasti hakoteillä tämä hallituksen toteuttama ja yrittäjä- ja työnantajajärjestöjen ideoima hanke on ().

 

Pentikäinen on torjunut myös kaikki kirjatarjoukseni, mm. uusintapainoksen kirjastani Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa, joka kertoo edellä mainitun ”työsuhdeturvalain” säätämisestä ja sen vaikutuksista.

 

Pentikäisen osalta Teko ei siis ole vanhentunut, se on vain jatkunut toisella foorumilla ja osittain eri muodossa. ”Linja pysyy”, täsmälleen.

 

Pentikäisen toiminta on ollut tarkoin harkittua. Sen vahvistaa hänen uskonveljensä ja RUK:n kämppäkaverini kertoma. Pentikäisen päätoimittaja-aikana he matkallaan kokoukseen keskustelivat kirjoistani, jolloin kertoja kysyi, onko niissä jotakin, mikä ei pidä paikkaansa. Pentikäinen vastasi, että ei, kyllä ne pitävät paikkansa. Kysymykseen, miksi niistä ei sitten kirjoiteta, Pentikäinen vastasi: ”Niistä ei nyt vaan kirjoiteta.”

 

Hän jätti sanomatta, että koska on olemassa sellainen musta lista. Hänen vastauksensa paljasti, että hänellä ei ollut aikomustakaan toimia sovintosopimuksen mukaisesti.

 

Iltalehden kovia juttuja tehnyt Mika Koskinen sen sijaan näyttää saaneen Painajainen Paritalossa -kirjan esittelykappaleesta suorastaan paniikkikohtauksen:

 

Lähettäjä: Koskinen Mika <>
Lähetetty: torstai 31. toukokuuta 2018 20.44
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen <>
Aihe: Re: Asunto-oy L:n hallitus uskoo pääsevänsä kuin koira veräjästä

 

Kauko, pyydän ystävällisesti, että poistat nimeni postituslistalta. 

Yt

Mika

 

Ylen Olli Seuri ilmaisi saman asian vähän pehmeämmin:

 

Lähettäjä: []
Lähetetty: maanantai 23. joulukuuta 2013 9.36
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen <>

Minun puolestani kirjeenvaihtomme voisi päättää tähän. Hieman yksipuolistahan tämä on muutenkin ollut.

Yt. Olli Seuri

                 

Ylen Jari Korkki taas oli ehdoton.

 

Lähettäjä: Jari Korkki []
Lähetetty: perjantai 26. toukokuuta 2017 8.55
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen <>
Aihe: Re: Ylen paljastava Ykkösaamu - Siilasmaa ja Yle kuutamolla

 

Kiitän palautteesta.

Hyvä siellä on viisastella ja paistatella oman viisautensa valossa.

Jos tarttuisin jokaiseen älyttömyyteen, minkä haastateltava laukoo, en muuta ehtisi tehdäkään. Tämänkin sinänsä järjettömän väitteen panin kyllä merkille suorassa lähetyksessä.

                

Ykkösaamun tarkoitus ei kuitenkaan ole osoittaa toimittajan nokkeluutta vaan saada vieraasta esiin jotain kiinnostavaa. Kiinnostavaa se on toki  sekin, että tuon tason yritysjohtaja puhuu outoja.

 

Siirrän sähköpostiosoitteesi estolistalle.

Hyvästi

Jari Korkki

 

Nämä ovat näyttöä paitsi Helsingin Sanomien harkitun tiukasta syrjinnästä ilman mitään asiaperustetta, syynä on ollut vain kirjoittajan henkilö,  myös siitä, mitä Jorma Ojaharju kertoo kirjassaan toimittajien primitiivireaktiosta.

 

Vain Järviradio teki useita haastatteluja, viimeksi viime lokakuussa yhteishaastattelun entisen Metallityöväen Liiton vastaleivottelijani Lauri Kuivasen kanssa (, juttuarkisto), mutta se onkin erotettu Medialiitosta, käsittääkseni sen vuoksi, että se on suhtautunut kriittisesti vallanpitäjiin.

 

Pirkko Grönlund sanoo väitöskirjassaan. että Suomi on Euroopan aasialaisin maa sen vuoksi, että suuret kansalliset projektit toteutetaan täällä kansalaisten päiden yli. Sote on tästä viimeisin näyttö.

 

Suurin ja pitkäkestoisin tällainen norsunluutorniprojekti on kuitenkin ollut keskitetty tulopolitiikka, tupot, joka on ollut myytti ja tabu. Kun rikoin tämän tabun ja kerroin ensimmäisessä kirjassani, mitä kansalaisten päiden yläpuolella tapahtui, Helsingin Sanomat rankaisi tästä elinkautisella mustalla listalla.

 

Se teki sen jälkeen kaikki kirjani vaarattomiksi vaikenemalla niistä, yritti tuhota kolme kirjaa ja onnistui kahdessa. Sen palstoille tarjoamistani kirjoituksista se päästi läpi vain muutaman hämäyksen vuoksi. Näistä hyllytetyistä kirjoituksista on liitteessä 1 noin neljä viidesoaa.

 

Korvausvaatimukseni henkisestä kärsimyksestä ja kirjojen torppaamisesta aiheutuneesta ansion menetyksestä esitän asian myöhemmässä vaiheessa

 

Jos toimittajat olisivat tutustuneet kirjojen sisältöön, he olisivat voineet löytää sieltä sellaista tietoa, joka lukijoilla olisi journalistin ohjeiden mukaan ollut oikeus saada tietoonsa. Mutta heidän tapansa toimia oli toinen, tekijän nimen näkemisen aiheuttama primitiivireaktio riitti, mihin viittaa myös Jorma Ojaharjun teksti kirjassa Yrittäjän ajojahti.

 

Jorma Ojaharjua ja lehden eläkkeellä olevaa toimittajaa Karolus Kinnusta Helsingin Sanomien ohjeet ja kahleet eivät sitoneet, eivätkä he olleet joukkopsykoosin vallassa, vaan ajattelivat omilla aivoillaan, joten he löysivät kirjoista oikeaa asiaa. (pdf x2), kuvan laatu, sorry siitä). Kinnunen rikkoi aikoinaan ns. budjettislaisuuden, ja jotkut pitävät häntä Suomen ainoana tutkivana journalistina.

 

Ei ole selvää muistikuvaa, mitkä Kinnusen tarkoittamat kolme kirjaa olivat, mutta ainakin Näin tehdään tuhopolitiikkaa ja Hyvästit muumimaalle olivat ilmeisesti mukana.

 

Kauppalehden entinen päätoimittaja Pekka Ritvos kertoi aikoinaan, että ollessaan Helsingin Sanomien toimittajana yhtiön arkistonhoitaja sanoi, että kirjani Herratoverien Suomi – Kirja    kasvun tekijöistä ja jakajista oli paras suomen kielellä ilmestynyt kirja. Toimituksen puolella Otavan lähettämä esittelykappale oli pelkkää roskapostia.

 

Tuli myös muuta näyttöä siitä, että kyse ei ehkä ollut roskapostista.

 

Lähettäjä: Suomi Juhani
Lähetetty: perjantai 29. elokuuta 2008 13.25
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen
Aihe: RE: Talvisodan henki

 

Kiitokset taas muistamisesta.

Rotevaa tekstiä, paikkansa pitävää ja aina mukavaa lukea.

Sanoisin kuten Kekkonen aikanaan Mika Waltarille: kirjoittakaa, kirjoittakaa kauan!

 

js

Lähettäjä: Tommy Hellsten
Lähetetty: torstai 18. maaliskuuta 2010 18.23
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen
Aihe: Re: VL: Himasen ohjelma helmiä sioille?

 

Nautittavaa tekstiä! Sinä olet ajattelija ja myöskin kirjoittaja.

Lähettäjä: Tommy Hellsten
Lähetetty: tiistai 14. lokakuuta 2008 10.31
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen
Aihe: Re: Fw: Ollilalle lisätöitä

 

Kyllä sinä osaat asioita ilmaista ja kirjoittaa. Hyvää tekstiä, ja totta!

Lähettäjä: Tommy Hellsten
Lähetetty: perjantai 21. elokuuta 2009 8.39
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen
Aihe: Re: VL: VL: Heppoista

 

Ostin sinulta silloin tavatessamme muistaakseni kymmenisen kirjaa. Olen jakanut ne kaikki erilaisille yhteistyökumppaneillemme. Suosittelen niitä myös milloin vain on mahdollista. Työniloa sinulle, ja elämäniloa tietenkin.

Lähettäjä: Tommy Hellsten
Lähetetty: keskiviikko 19. elokuuta 2009 14.28
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen

 

Kyllä sulla kynä on hallussa. Mukava lukea tekstejäsi, leppoisaa mutta totta!

 

Myös maa- ja vesioikeuden professori Veikko O.Hyvönen, jota en ollut koskaan tavannut, liene havainnut jotakin lukemisen arvoista kirjoistani, koskapa hän ehdotti koko kirjallisten tuotantojemme vaihtokauppaa päittäin. Voitin kaupassa reilusti sekä sivumäärällä että työn laadulla mitattuna.

 

Sekä Sundberg että Hämäläinen on palkittu monilla arvokkailla journalistipalkinnoilla, joten he hoitivat hommansa ammattitaidolla ja vahingoittamisen tarkoituksella. He olivat varmaan edellä mainittuja pätevämpiä laadun arvioijia. Hämäläisen sanoin molempien oli ilmeisesti pakko toimia näin. Kuten lehden toimittajat yleensäkin, he olivat saaneet oppinsa Sanoman omassa toimittajakoulussa.

 

Sama kohtalo on ollut lehden mielipidesivulle tai muille keskustelupalstoille tarjoamillani kirjoituksilla, sillä pienellä erolla, että niistä muutama on päästetty julkaistavaksi, mutta se on ollut lähinnä hämäystä, ettei musta lista näyttäisi niin räikeältä..

 

Kuten lehden entinen pääkirjotustoimittaja Martti Valkonen kertoo kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana, tämä on lehdessä varsin tavanomaista sellaisten kirjoittajien suhteen, joita lehti ei jostakin syystä suvaitse. Liitteessä 2.kerrotaan selkeä esimerkki hänen kirjastaan.

                    

Jos Helsingin Sanomat olisi toiminut journalistin ohjeiden mukaisesti, jo ensimmäinen kirjani yhdessä Unto Hämäläisen tuhoaman kirjan kanssa olisi voinut virittää sellaisen keskustelun, että Esko Ahokin, vaikka huonomuistinen onkin, olisi varmasti muistanut ne ja toiminut toisin. Kertoihan Hämäläinen jutussaan, että Aho oli ollut paneelikeskustelussa kanssani ”osittain samaa mieltä”. Tosiasiassa hän oli jokseenkin tarkoin samaa mieltä.

 

Ja jos lehti olisi toiminut journalistin ohjeiden mukaisesti ja ruokkinut keskustelua keskitetystä tulopolitiikasta ja työelämän todellisesta uudistamisesta sen sijaan se torppasi sen, keskitetty tulopolitiikka olisi epäilemättä päättynyt aiemmin. Nyt se eli pitkästi yli-ikäiseksi ja paisutti työttömyyden aivan uusiin mittoihin. Nyt se jatkuu edelleen uudessa muodossaan hallituksen vientimallissa.

 

Presidentti Sauli Niinistö oli vastannut Ylen A-studiossa katsojakysymykseen, miten narsistista vallankäyttöä yhteiskunnassa voitaisiin vähentää. Hän ehdotti, että siitä levitettäisiin enemmän tietoa. En usko, että on toista kirjaa, jossa olisi yhtä konkreettista täsmätietoa kuin tuossa kirjassani. Se osoittaa myös, miten narsisti vie poliisia ja oikeuslaitosta mukanaan, kuten asianajaja Markku Salo kertoo narsismikirjoissaan.

 

Esittelykappaleen saanut Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinboth toimi kuitenkin lehden vakiintuneen käytännön tai ohjeen, ehkä ohjauksenkin, mukaisesti eikä myöskään reagoinut millään tavoin saamaansa lisäinfoon asiasta, joten kymmenkunta muutakaan esittelykappaleen saanutta lehteä ei kertonut siitä sanaakaan. Hän tunsi myös sovintosopimuksen sisällön.

 

Vaadin päätoimittaja Kaius Niemeltä sopimuksemme mukaista selvitystä, miksi kirjaa ei esitelty, mutta en saanut vastausta.

 

Mikäli Reinboth olisi toiminut median oman hokeman mukaisesti vallan vahtikoirana, se olisi epäilemättä saanut polisin liikkeelle. Ellei hänenkin sitten olisi ollut pakko kirjoittaa samaan tapaan kuin Hämäläinen, jolloin se olisi vain pahentanut tilannetta, mikäli mahdollista.

 

Reinbothin toiminta on muutenkin ollut varsin omituista ja salailevaa. Hän haastatteli keväällä 2017 Helsingin hovioikeuden presidenttiä Mikko Könkkölää Tuomioistuinviraston perustamisesta otsikolla ”Tuomioistuimia irrotetaan politiikasta”, mutta ei ole kertonut sanaakaan, miten tässä on onnistuttu, joten muukaan media ei ole uskaltanut kertoa siitä. Onko hänet määrätty vaikenemaan? On varmaa, että hyvin harva suomalainen tietää viraston olemassaolosta mitään.

 

Asia koskeva kirjoitukseni meni tuttuun tapaan mustalle listalle (liite 2). Eikä sopimuksen mukaiseen selvityspyyntööni tullut vastausta.

 

Kun, kuten liitteessä 2 kerron, Kansalaisen oikeusturvayhdistyksen perustaja Erkki Vasama, Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti voisivat halutessaan käynnistää Suomen sumean oikeusilmaston kirkastumisen, tässä olisi ollut siihen erinomainen tilaisuus, mutta se ei kiinnostanut lehden oikeustoimittajaa, enempää kuin lehteä muutenkaan.

 

Samanlainen tilaisuus olisi ollut Visen konkurssista kertovan kirjani kohdalla, mutta sen lehti torjui suorastaan hysteerisellä päättäväisyydellä.

 

Yhtä vähän kiinnosti Helsingin Sanomia tai muuta mediaa käräjätuomari Jussi Nilssonin artikkeli Lakimiesuutisissa 2/02 artikkeli, jossa hän kertoi vallan väärinkäyttöä vastaan oikeussuojaa hakevan kansalaisen oikeussuoja on rinnastettavissa vastaavaan suojan entisissä Itä-Euroopan sosialistissa maissa.

 

Uuden Suomen toimituspäällikkö Jukka Knuuti kertoi erään vierailun yhteydessä Kaivokselassa, että he katsovat ensin, minkä kanna Helsingin Sanomat ottaa ja ottavat sitten päinvastaisen kannan. Kysyin joitakin vuosia sitten häneltä kesämaisemissa tavatessa, pitääkö hän toimintatapaa edelleen oikeana. ”Kyllä”, hän vastasi epäröimättä.

 

Tämä on loogista siinä valossa, mitä Jorma Ojaharju sanoo todellisuuden peilikuvamaasta, jota Suomen Pravda heijastaa. Tällöin asia on peilin avulla käännettävä oikeaan asentoon.

 

Sen, että syrjintä kohdistuu kirjoittajaan eikä asiasisältöön osoittaa sekä välisemme sopimus sinänsä että suhtautuminen sopimukseen. Päätoimittaja ja toimittajat ovat sillä myöntäneet, että eivät ole toimineet aisanmukaisesti journalistin ohjeiden edellyttämällä tavalla ja tilanne on korjattava. Mutta he eivät ole tehneet mitään tilanteen korjaamiseksi, mitä laiminlyöntiä myöhemmät vastaavat päätoimittajat ovat jatkaneet. sellaisenaan.

 

Alkuiskun antaneen taistolaisen Anneli Sundbergin jälkeen tämän iskulinjan kärjeksi nousseen kokoomuslaisen politiikan toimittajan Unto Hämäläisen tapaan toimia kuului myös vehkeily maan rajojen ulkopuolella Kremlin ja DDR:n suuntaan, mistä kertovat kirjoissaan edesmennyt sotatieteilijä Markku Salomaa kirjassaan Tarza ja Martti Valkonen edellä mainitussa kirjassaan.

 

Hämäläisen kohdalla oli ilmeisesti kyse myös samanlaisesta ohjeistuksesta toimituspalaverissa kuin Martti Valkosen kertomassa, sillä hänen kohdallaan suhtautumisessa kirjalliseen tuotantooni tapahtuu täydellinen äkkikäännös sen jälkeen, kun hän vuonna aloitti lehden toimittajana.

 

Punamusta vallankaappaus -kirjan pilkallinen torpedointi tuli Hämäläiselle vastaan, kun asiat menivät juuri varoittamallani tavalla ja hän joutui tekemään henkisen Canossan-matkan haastattelemaan Raimo Sailasta, joka vahvisti tämän. Mutta Hämäläinen ei oppinut siitä mitään, vaan jatkoi täsmälleen entistä linjaansa.

 

Helsingin Sanomat kertoi 3.1.19 verkkosivuillaan, että Helsingin poliisi ja syyttäjänvirasto olivat sopineet kirjallisella muistiolla rikostutkinnan tarkoituksenmukaisesta menettelystä rikostutkinnassa. Se mukaan ”mahdollisimman suuri määrä rikoksia jää ilman varsinaisia poliisin tutkintatoimia”, eli ammattitermein ne tapetaan.

 

Kun tekopaikka on Helsinki, asia kuuluu Helsingin poliisin tutkittavaksi. mutta tätä sopimusta ei tule asiassa soveltaa.

Oikeusvaltiossa kansalaisen perusoikeuksiin kuuluu häneen kohdistuneet rikokset tutkittaviksi. Se olisi myös täysin kohtuuton ottaen huomioon sen vuosikymmeniä kestäneen piinan, jonka aikana lehti on sekä passiivisen vaikenemisen että aktiivisten tuhoamistomien kautta tehnyt kaikkensa, että lukijat eivät tietäisi mitään kirjallisesta tuotannostani, piittaamatta edes välisestämme sopimuksesta, jonka ei ole haluttu häiritsevän Suomen työmarkkina- tai talouspolitiikkaa, samoinkuin sen, miten laajat yhteiskunnalliset vaikutukset sillä on saattanut olla.

 

Pähkinänkuoressa: Helsingin Sanomat on vuosikymmenien ajan journalistin ohjeista ja välisestämme sopimuksesta piittaamatta massiivisilla toimillaan ja tietoa panttaamalla aiheuttanut suurta vahinkoa ja kärsimystä sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla. Toiminta on ollut hyvin johdonmukaista, kirjoittakoonpa sana sitten yhdyssanaksi tai erikseen. Tästä sitä ei voida päästää kuin koira veräjästä.

 

Yksittäisistä operaatioista nousevat esiin erityisesti Anneli Sundbergin alkuisku, Unto Hämäläisen pilkkakirjoitus, Saska Saarikosken ja Esa Mäkisen Porma-operaatio sekä Mikael Pentikäisen petossopimus. Myös julkisen sanan neuvoston jäsenen Erja Yläjärven täydellinen passiivisuus ja toisen sopijapuolen täydellinen nonsaleeraaminen nousee omaan luokkaansa. Samoin erottuu muista kollegoistaan oikeustoimittaja Susan Reinboth, joka esiintyy kolumnistina hyvin kernaasti oikeuden puolustajana, mm. kokovartalokuvien kera Juristiliiton lehdessä Juristiuutisissa mutta viittaa kintaalla journalistin ohjeille.

 

”Rikokseni” oli se, että olin ensimmäisessä kirjassani rikkonut keskitetyn tulopolitiikan, tupojen, myytin ja tabun. Siitä Helsingin Sanomien päätoimittajat langettivat elinkautisen mustan listan ilman armahdusta.

 

Yhtään haastattelua lehti ei ole yli 40 vuoden aikana tehnyt, ei edes kertaakaan kysynyt mitään asiaa, josta se tietää minulla olevan melkoisen määrän sellaista tietoa, joka sen olisi tullut kertoa lukijoilleen. Se on myös ristiriidassa lehden periaatelinjan monien ylevien

korulauseiden kanssa, jotka puhuvat mm. mielipiteen vapaudesta ja moniarvoisuudesta.

 

Kirjallisena näyttönä esitän edellä kerrotun lisäksi liitteet 1-3 sekä pdf-tiedostot.  

 

Suullisena näyttönä pyydän kuultavaksi edellä mainittua Martti Valkosta, jonka sähköpostiositteen annan tarvittaessa.

 

21.3.2025

 

Kauko Parkkinen

OTK, VTM, tietokirjailija

 

Lummepolku 2 D

01300 Vantaa

09-823 7795

www.kauko-kustannus.fi

 

 

Liitteet

 

Liite 1

 

Tarjottuja ja hyllytettyjä kirjoituksia, osa puuttuu

 

Jos joitakin tekstejä esiintyy kahteen kertaan, se

johtuu teknisistä ongelmista. Sorry siitä.

 

Lähetetty: tiistai 11. maaliskuuta 2025 10.42
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Suomessa on rakennettu työvoiman koulutusputki alhaalta huipulle saakka

 

Professorit Henrikki Tikkanen ja Henri Weijo kertoivat Vieraskynä-artikkelissaan 7.3., miten Suomessa on poikettu ylipistojen perinteisestä tehtävästä akateemisen tiedon keskuksina, niin että niistä tuli 1960- ja 1970 -luvuilla uraputkia teollisuuden ja laajenevan hyvinvointiyhteiskunnan tarpeisiin.

 

Tämä tarkoittaa sitä, että myös yliopistot tulivat osaksi sitä koulutusputkea, jossa kansalasia koulutettiin vuoden 1856 teollisuuskomitean ajatusten mukaisesti metsäteollisuuden työvoimaksi, kuten Raimo Havusela kertoo väitöskirjassaan. Siihen tarkoitukseen perustettiin Uno Cygnaeuksen mietinnön mukaisesti kansakoululaitos.

 

Tähän perustuu hallituksen vientimalli, jonka tarkoituksiin nyt siis koulutetaan valmista työvoimaa myös yliopistoissa. Koulutusputkea on jatkettu huipulle saakka, niin että opiskelijat voivat ”hypätä työelämään ilman merkittävää perehdytystä”, kuten kirjoittajat sanovat.

 

Tämä poikkeaa kirjoittajien mukaan ratkaisevasti verrokkimaista, joissa yliopistotutkinto nähdään laaja-alaisena yleissivistävänä koulutuksena, ja pääpaino on kriittisen ajattelun ja oppimistaitojen kehittämisessä.

 

Ratkaiseva ero on siis siinä, että perinteisessä mallissa keskiössä on ihminen, suomalaisessa mallissa tuotanto, jota ihminen palvelee. Olisikohan aika ajatella tämä ”Suomen malli” uusiksi?

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: torstai 6. helmikuuta 2025 14.15
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Ollilan pointit

 

Jorma Ollila esittää vieraskynä-kirjoituksessaan muutamia olennaisen tärkeitä pointteja talouskasvusta (HS 6.2.25).  Hän sanoo, että kasvua ei saada, jos yksikin osatekijä on väärässä asennossa.

 

Meillä väärässä asennossa on tärkein osatekijä, suhtautuminen ihmiseen, työntekijään. Se on edelleen 1600-luvulta periytyvässä asennossa, kuten Terttu Grönfors sanoo väitöskirjassaan. Siihen perustuvat johtamisratkaisut yrityksissä ja myös työmarkkinoilla kuten politiikassakin.

 

Ollila sanoo, että kasvun ydinongelma on syvällä asenteissa. Tuolta samalla ajalta on peräisiin myös asenne, jolla ihmisistä puhutaan työvoimana, kuten näemme ja kuulemme mediassa päivittäin.

 

Ollila viittaa myös talousnobelisti Bengt Holmströmiin, joka sanoo, että Suomen tautina on valtioriippuvuus. Saman sanoi Elias Lönnrot jo lähes kaksi sataa vuotta sitten suurina nälkävuosina: ”Suomi ei pääse sinä ilmoisna ikänä tällaisia surkeuksia näkemästä, ellei se totu vähemmin esivaltaan luottamasta ja opi paremmin keskinäisiä asioitansa valvomaan.”

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

Lähetetty: maanantai 20. tammikuuta 2025 20.38
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Suomen on löydettävä omat menestystekijänsä

 

Kari Kannala sanoo, että Suomi hukkaa tärkeän menestystekijän, kun ei työntekijöiden osallistumisen merkitystä ole ymmärretty (HS 20.1.) Tämä pitää paikkansa, mutta syyt ovat hänen kertomaansa syvemmällä, siinä hänen esittämässään ymmärryksen puutteessa.

 

Työelämän säännöt ja työmarkkinakäytännöt pohjautuvat kunkin maan omaan historiaan, ja niillä on erilaiset juurisyyt, joten niitä ei voi kopioida. Esimerkiksi Saksan laki työntekijöiden hallintoedustuksesta säädettiin sotien jälkeen liittoutuneiden vaatimuksesta varmistamaan, ettei Saksa aloita uutta sotaa. Tässä se on täyttänyt tehtävänsä, mutta ei juuri muuta.

 

Ratkaisun avaimet ovat yrityksissä ja yrityksillä. Ellei niillä ole halua aitoon yhteistyöhön ja kumppanuuteen työntekijöiden kanssa, laeista tulee vain tulkintariitoja synnyttävää pakkopullaa, joka aiheuttaa tulkintariitoja. Jos taas yhteistyötä halutaan, siihen on lukuisia tapoja ilman lakejakin.

 

Kuten Terttu Grönfors kertoo väitöskirjassaan, yritysten johtamista meillä painaa varsin raskas perintö. Se perustuu 1600-luvun ihmiskäsitykseen, jolloin ihmiset elivät vapaina luonnonoloissa. Kun sitten 1856 asetettu teollisuuskomitea veti suuntaviivat Suomen taloudelle, se perustui metsäteollisuuteen, koska metsiä ja koskivoimaa oli runsaasti.

 

Samoin joutoväkeä oli paljon, mutta se oli koulutettava yritysten työvoimaksi, mitä tehtävää varten perustettiin samassa yhteydessä Uno Cygnaeuksen johdolla kansakoululaitos, kuten Raimo Havusela kertoo väitöskirjassaan. Uusiin oloihin mukautuminen vaati tiukkoja sääntöjä ja valvontaa.

 

Päivittäin kuulemme, miten tämä perinne elää edelleen työelämäpuheissa. Siitä on pitkä matka todelliseen kumppanuuteen ja työelämän uudistamiseen.

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

Lähetetty: maanantai 13. tammikuuta 2025 10.55
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Sekä yrittäjien että työntekijöiden etu

 

Yrittäjä Risto Heikkilä sanoo, että yrittäjän näkökulmasta työntekijöillä on liikaa etuja (HS 13.1.). Tämä on totta työnantajan näkökulmasta, mutta jos asiaa

katsoo työntekijän kannalta, hänen suurin etunsa toimeentulon ohella on se, että häntä kunnioitetaan ihmisenä ja kohdellaan yhteistyökumppanina eikä välineenä, työvoimana, jota johdetaan tiukoilla säännöillä. Samalla tuetaan hänen kehitystään ammatissa ja ihmisenä. Kun näin ei tapahdu,  ay-liike yrittää korjata asiaa vaatimalla lisää etuja, mutta se vain pahentaa tilannetta luomalla vastakohta-asetelmia.

 

Aito kumppanuus luo luottamusta, kun taas eduista taisteleminen uudistaa epäluottamusta, niinkuin Metallityöväen liiton entinen toimitsija Kimmo Kevätsalo sanoo väitöskirjassaan.

 

Asiaa ei voi ratkaista hallitus lakeja säätämällä, vaan ratkaisun avaimet ovat yritysten käsissä. ”Nosturikeisari” Pekka Niska sanoi aikanaan kesäisessä Päämaja-seminaarissa oman kokemuksensa perusteella, että ”se on 30 prosenttia ihmisen työtehosta pois, jos työntekijää ei kunnioiteta”. Vaikka siitä melkoisesti tinkisikin, se kertoo, mitä työelämän todellinen uudistus on. Se on myös paras ratkaisu talousongelmiimme.

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: tiistai 29. marraskuuta 2022 12.34
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Sixten Korkman lietsoo kansalaisten pelkoja

 

Nykytilanteessa ihmisillä on niin paljon pelkoja, että niitä ei enää tulisi lietsoa lisää, sillä jopa hysteria näyttää ajoittain saavan jalansijaa. Ahdistus lisääntyy muillakin kuin nuorilla. Erityisesti tulisi sanojaan harkita sellaisten sanankäyttäjien, jotka on syystä tai toisesta nostettu kansakunnan kaapin päälle julkisessa sanassa. Somemaailma on asia erikseen, se menee omia latujaan.

 

Ihmetystä herättää Sixten Korkmanin tokaisun tasoinen toteamus kolumnissaan 29.11.: ”Elämme vaarallisempia aikoja kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen.”

 

Mikä mahtaa olla kirjoittajan mittari? Hän tuskin muistaa Berliinin kriisiä 1948, mutta Kuuban ohjuskriisi syksyllä 1962 on varmaan vielä mielessä. Silloin lähes tunti tunnilta seurattiin henkeä pidätellen, törmäävätkö Neuvostoliiton ohjuksia Kuubaan kuljettaneet alukset USA:n saartorenkaaseen ja alkaako ydinsota. Tein tuolloin kuumimman viikon Ylen ajankohtaisten ohjelmien kaikki iltavuorot, ja kun uutisia tuli silloin vain aamulla ja keskipäivällä ennen Päivän peiliä, oli töihin mennessä aina päällä hirmuinen jännitys, joko törmäys on tapahtunut.

 

En oikein usko, että vaara voi enää yli tämän mennä ilman räjähdystä. Wikipedian mukaan lokakuuta 1962 on kutsuttu ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi.

 

Kauko Parkkinen

Valtiot.maisteri,

Ylen entinen toimittaja ja tietokirjailija

 

Lähetetty: maanantai 30. syyskuuta 2024 8.21
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Ihmisen arvo talouden tekijänä on päivitettävä

 

Tutkimuslaitos Laboren johtaja Mika Maliranta sanoo, että Suomen talous näyttää lupaavalta ja että se aika varmasti nousee uuteen kukoistukseen (HS 29.9). Asia näyttää kuitenkin olevan aika vahvasti uskon varassa, sillä faktoja ei juurikaan esitetä. Hänen lausumassaan on myös yksi paha puute: ihmisellä ei siinä ole sijaa, joten johtamistakaan ei ole mainittu. Tosin hän sanoo suomalaisen johtamisen kestävän kansainvälisen vertailun, mutta tosielämä ja faktatieto suomalaisista väitöskirjatutkimuksista kertoo kyllä aivan muuta.

 

Terttu Grönfors osoittaa väitöskirjassaan, että suomalainen johtaminen perustuu 1600-luvulta johtavaan ihmiskuvaan ja johtaa kaavamaiseen  ajatteluun ja suoraviivaisiin ratkaisuihin. Raimo Havusela taas kertoo väitöskirjassaan, miten 1865 asetettu teollisuuskomitea perusti Suomen tulevaisuuden metsäteollisuuden varaan, koska Suomella oli runsaasti metsävaroja ja halpaa vesivoimaa. Joutilasta väkeä oli runsaasti, mutta se oli tottunut elämään vapaasti luonnon oloissa, joten se piti kouluttaa palkkatyövoimaksi yrityksille. Tätä varten perustettiin kansakoululaitos.

 

Elämme yhä edelleen näiden oppien mukaisesti. Paljolti sotakorvausteollisuuden ansiosta metalliteollisuus tuli metsäteollisuuden rinnalle, mutta tosiin kuin Ruotsissa meillä ei ole kehittynyt samanlaista kevyttä kotimarkkinateollisuutta. Talouden uskotaan syntyvän vain viennistä, ja yritysten hallitukselle ”kippaama” vientivetoinen palkkamalli edustaa erittäin suoraviivaista ajattelua.

 

Päivittäin kuulemme poliitikkojen ja ekonomitien, kuten Malirannankin, puhuvan työvoimasta, vaikka ihmiset ovat aivan toista kuin 1600-luvun luonnonlapset, jotka tarvitsivat tarkkoja sääntöjä. Kuitenkin sääntöjä on vain lisätty ja tiukennettu, vaikka tämän päivän ihmiset liikkuvat henkisesti aivan eri maisemissa mm. sosiaalisessa mediassa, jossa heitä ei voida panna riviin ja järjestykseen. He tarvitsevat aivan toisenlaisia sääntöjä, joissa heitä kunnioitetaan ihmisinä. 1600-luvulta tulisi siirtyä tähän päivään.

 

Maliranta kuuluu pääministeri Orpon asettamaan työryhmään, jonka puheenjohtaja Risto Murto oli haastateltavana Ylen Ykkösaamussa. Hänkään ei edes maininnut ihmistä ja johtamista, mutta työvoimapulan kyllä. Mistähän työryhmä aikoo kaivaa kasvun eväät? Ehkä tekoälyltä?

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: torstai 7. marraskuuta 2024 22.39
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Myös urheiluselostajat yksinkertaistavat kieltä

 

Kalevi Taavitsainen kiinnittää huomiota siihen, että urheilijat yksinkertaistavat kieltä puhumalla vain tekemisestä, olkoonpa laji mikä tahansa (Hs 7.1.24). Samoin tekevät monet erityisesti hiihtoa televisiossa selostavat urheilutoimittajat ja varsinkin heidän apunaan olevat asiantuntijat, joilta tämä tapa tuntuu alkaneen. He näkevät ladulla vain urheilijoita, eivät välttämättä hiihtäjiä. ja mäkihyppykin on ”tekemistä”. Tapa näyttäisi olevan leviämässä laajemmallekin. Se osoittaa epäkunnioitusta ammattiurheilijoita kohtaan.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: tiistai 26. marraskuuta 2024 14.34
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Miehet sotkevat asiat, naiset pelastavat

 

Kirjailija Kaari Utrio näkee yhteiskunnallisen kehityksen miesten ja naisten aseman vuorotteluna (HS 26.11.). Hänellä tämä on paljon nopearytmisempää kuin espanjalaisella filosofilla Ortega y Gassetilla, joka tunnetaan erityisesti kirjastaan Massojen kapina. Hän piti 1930-luvun alussa Madridin yliopistossa  historian kriiseistä luentosarjan, josta koottu kirja on julkaistu myös suomeksi.

 

Ortega sanoo, että kriisin ensimmäinen merkki on aina se, että esiin nousee ”tekojen mies”, ”kuin albatrossi myrskyn edellä taivaanrantaan”. Hän sanoo, että miehet ovat aina sotkeneet asiat, mutta antiikin kriisistä alkaen naiset ovat nousseet aina esiin auttamaan ulos kriisistä.

 

Kaikesta päätellen juuri miehille on tunnusomaista se kaavamainen ajattelu ja sen mukaiset suoraviivaiset johtamisratkaisut, jota Terttu Grönfors kuvaa johtamista käsittelevässä väitöskirjassaan. Sen varsinaisia työnäytteitä ovat olleet keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut, tupot, ja puhdaslinjainen sovellus siitä on myös hallituksen vientimalli.

.

Mitähän tapahtuu seuraavaksi?

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: maanantai 9. joulukuuta 2024 10.10
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Suomen työmarkkinamallin peruspilarit ovat vuosisatojen takaiset

 

Terttu Grönforsin ja Raimo Havuselan mediassa sivuutetuista väitöskirjoista löytyvät ne peruspilarit, joille Suomen työmarkkina- ja talousmalli on rakentunut ja jotka näkyvät myös nykyisen hallituksen vientimallissa.

 

Terttu Grönfors sanoi STT:n haastattelussa liki 30 vuotta sitten, että ”vaikka oppeja muodikkaasti uusitaankin, henkilökunnan suorituskyky ei juuri parane, sillä tapa suhtautua ihmiseen on peräisin 1600-luvulta” (HS 23.10.95).

 

Grönfors suosittelee johtajille perehtymistä siihen, mitä ihmisten pään sisällä todellisuudessa tapahtuu ja sanoo, että ihmisten sisäisten prosessien herkempi havaitseminen säästäisi monien sellaisten ongelmien syntymiseltä, joita yritetään korjata ulkoisilla `uudistuksilla`”.

 

Raimo Havusella kertoo, kuinka suuriruhtinas Aleksanteri II:n Suomen vierailulla 1856 asetettiin teollisuuskomitea, jonka mietinnön mukaan Suomen talouden perustaksi oli tuleva metsäteollisuus, koska täällä oli runsaat metsävarat sekä halpaa koskivoimaa.

 

Työväkeä oli saatavissa runsaasti, mutta Grönforsin kertoma tapa suhtautua ihmiseen tarkoitti, että vapaina luonnonoloissa eläviä ihmisiä oli koulutettava työvoimaksi yrityksille. Sitä tarkoitusta varten perustettiin samalla Uno Cygnaeuksen mietinnön mukaisesti kansakoululaitos. Heidän johtamiseensa tarvittiin myös tiukkoja sääntöjä.

 

Hallituksen uudistuksena markkinoima vientimalli osoittaa, että tässä suhteessa ei ole edelleenkään tapahtunut mitään muutosta. ”Suomi on edelleen sellun ja paperin viejä”, sanoi Harry Harkimo eduskunnassa opposition esitellessä vaihtoehtobudjettejaan. Päivittäin kuulemme ja näemme, että ihmiset ovat poliitikoille ja ekonomisteille työvoimaa, kuten myös medialle.

 

Peruskuvio on pysynyt sellaisenaan vuosisatojen ja -kymmenien ajan, vain muodot ja nimitykset ovat vaihdelleet. Hallituksen vientimalli ja sen markkinointi ovat kuin suoraan Grönforsin ja Havuselan väitöskirjoista. Mitään uudistusta siinä ei ole. Säätelyä on jatkuvasti tiukennettu, vaikka ihmiset ovat kaukana vapaina elävistä luonnonlapsista. Toisin kuin ihmisten johtaminen heidän koulutuksensa on seurannut aikaansa kohtuullisen hyvin.

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

 

Talouteemme tarvitaan suunnanmuutos, mutta mihin suuntaan?

 

Ekonomistimme ovat jo muutaman vuoden ajan kertoneet talouden nousun olevan aivan ovella, mutta kerta toisensa jälkeen se on siirtynyt kauemmas, viimeksi hallituksen budjettivalmistelujen jälkeen. Monet ovat vaatineet politiikkamuutoksia, mutta kunnon vaihtoehdot ovat jääneet kovin hämäriksi.

 

Keskuskauppakamarin entisen varatoimitusjohtajan Sampsa Saralehdon puheenvuoro Kauppalehdessä 15.7. oli otsikoitu varsin raflaavasti: ”Herätys Suomi, nyt tarvitaan suunnannanmuutos”, mutta suuntamerkit ovat epäselviä, osin harhaan johtavia.

 

Kirjoittaja viittaa Björn Wahlroosiin ja hallituksemme työmarkkinaoperaatioihin ilmeisesti suuntamerkkeinä, mutta kummallakaan ei ikävä kyllä ole eväitä tähän muutokseen, ne tarjoavat kehitykselle takapakkia.

 

Wahlroos sanoo kirjassaan Markkinat ja demokratia, että yrityksen johtajan ”ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman tuotto”. Muu on osoitus epävarmuudesta ja epäpätevyydestä.

 

Tämä edustaa sitä suomalaisten yritysjohtajien kaavamaista ajattelua ja suoraviivaista johtamista, jonka Terttu Grönfors osoittaa väitöskirjassaan perustuvan 1600-luvulta juontavaan ihmiskäsitykseen. Siihen perustuu myös talouden poliittisen johtamisen malli, jonka loi Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri !:n ensimmäisellä Suomen vierailullaan 1856 asettama teollistamiskomitea.

 

Komitea muotoili taloutemme perusmallin. Luontaisen pohjan sille loivat metsävarat ja suurteollisuus sekä halpa vesivoima. Myös ihmisiä oli työhön saatavissa runsaasti, mutta he olivat tottuneet kiireettömään elämäänsä ja luonnon sanelemaan työrytmiin, joten heidät oli koulutettava teollisuuden palkkatyövoimaksi, joka tarvitsee tiukkaa kurinalaisuutta ja sääntelyä. Tätä tehtävää varten luotiin samaan aikaan Uno Cygnaeuksen ajatusten pohjalta kansakoululaitos.

 

Tämä ajattelumalli hallitsee edelleen suomalaista johtamista ja talouskeskustelua. Sekä Wahlroosin johtamismalli että hallituksen ”vientimalli” ovat sen suoria sovelluksia. Ihmiset on välineellistetty työvoimaksi, jota johdetaan ylhäältä käsin, joskus jopa ”käsitellään”. Päivittäin kuulemme ja näemme poliitikkojen ja ekonomistien sekä median hokevan työvoimapulaa.

 

Suoraviivaisimmat ovat ekonomistien laskentakaavat. Niissä ei ihmiselle ole sijaa.

 

Ay-liikkeelle työntekijät ovat joukkovoimaa. Erityisesti tupojen kaudella heillä pelattiin kovaa valtapeliä, jonka jatkoerän hallitus on käynnistänyt.

 

Alkaisi jo olla aika päivittää ihmisen arvo talouden tekijänä. Jos haluamme nousta ylös näistä talouden syövereistä. Siitä käynnistyisi muutos.

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi, tietokirjailija

 

Lähetetty: maanantai 22. helmikuuta 2021 16.47
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Henkilöstö on tuottavuuden lähde

 

Antti Mattila pitää Business Finlandin arvioon nojautuen paikallisen sopimisen merkitystä tuottavuuden lisääjänä kovin vähäisenä (HS Mielipide 22.2.). Näin varmasti onkin, jos paikallinen sopiminen käsitetään niin kapeasti, että se tarkoittaa mahdollisuutta sopia lakia tai sopimuksia heikommista työehdoista, kuten sitä yleisesti markkinoidaan.

 

Mutta asian ydin sisältyy siihen Mattilan mainitsemaan Business Finlandin arvioon, jonka mukaan kaksi kolmasosaa talouskasvusta syntyy uusista innovaatioista ja tuotteista sekä paremmista tuotantotavoista ja menetelmistä. Ajatukset ja ideat näihin ovat suuressa määrin henkilöstössä, mistä ne on saatava esiin johtamisen avulla, tapahtukoon tämä sitten sopimisen tai vapaamuotoisen kuulemisen muodossa. Selkeää tutkimustietoa vaikutuksen määrästä talouskasvuun ei ole, mutta käytännön yrityselämästä on näyttöä jopa 30 prosentin kasvusta.

 

Kauko Parkkinen

entinen työmarkkinajuristi

 

Lähetetty: sunnuntai 12. toukokuuta 2024 12.43
Vastaanottaja: ''

Onko Tuomioistuinvirasto salainen?

 

Harva suomalainen tiennee, että tasavallan taajaan virastojen rintamaan on jo vuoden alussa liittynyt Tuomioistuinvirasto. Lakimiespiirien ulkopuolella tuskin kukaan tietää, miksi se perustettiin ja mitä se tekee. Se vaikuttaa yhtä salaiselta kuin KGB aikoinaan Neuvostoliitossa. Sen yllä lepää täydellinen mediahiljaisuus.

 

Virasto itse kertoo kotisivuillaan, että sen ”tehtävänä on huolehtia siitä, että tuomioistuimet kykenevät käyttämään tuomiovaltaa laadukkaasti ja että tuomioistuinten hallinto on tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti järjestetty”.

 

Tehtäväkuvaus on kovin yleisluonteinen eikä kerro mitään siitä, miten se käytännössä hoidetaan. Viraston perustamista esittäneen työryhmän puheenjohtaja, Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä on paljon selkokielisempi. Häntä haastatteli lehdessään Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinboth 22.4.17 otsikolla ”Tuomioistuimia irrotetaan politiikasta”.

 

Haastattelua kommentoiva sitaatti on kirjastani Painajainen paritalossa ():

 

Riippumattomuuden kanalta ongelmana pidetään sitä, että tuomioistuimien rahoituksesta ja keskushallinnosta vastaa suoraan poliittisesti johdettu oikeusministeriö. …Könkkölän mukaan uudistuksen jälkeen ”poliittiseen päätöksentekoon tulisi hajurakoa”. Hänen mukaansa tuomioistuimien ja ministeriön väliin tulisi virasto, joka tekisi palomuurin poliittiseen päätöksentekoon.

 

Tässä siis asiallisesti myönnetään se, mitä Jussi Nilsson kirjoitti viisitoista vuotta sitten Lakimiesuutisissa. Toimeen ei siis ollut tartuttu hetkeäkään liian aikaisin.

 

Lakimiesliitto ja Asianajajaliitto, joille asia olisi kuulunut, olivat vaienneet siitä visusti, ja nyt se nousi esille oikeuslaitoksen itsensä sisältä!

 

Lähetetty: tiistai 27. huhtikuuta 2021 14.15
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Realismia työllisyystoimiin

 

Juha Ikonen kritisoi aiheellisesti ns. työllisyystoimia realismin puutteesta ja vääristyneestä ihmiskuvasta (HS Mielipide 27.4.).

 

Niiden pohjana on myös hyvin puutteellinen kuva talouden toiminnasta, sillä niissä sivuutetaan säännönmukaisesti se tosiasia, että taloutta ”pyörittävät” yritykset ja yrittäjät, jotka harkitsevat jokaisen työllistämispäätöksen tarpeellisuuden, onko niillä siihen riittävä motiivi ja mitä riskejä siihen liittyy. Yhtään työllisyyspäätöstä ei tehdä sen perusteella, mitä vaikkapa hallitusohjelmassa tai kehysriihessä sovitaan.

 

Tätä päätösprosessia ei lainkaan helpoteta, vaan päinvastoin siihen liitetään jatkuvasti uusia rasitteita.

 

Kauko Parkkinen

entinen

Lähetetty: perjantai 24. marraskuuta 2017 8.04
Aihe: Tarjous mielipidesivull

 

Onko meillä ministeriongelma?

 

Eduskunnan kyselytunnilla otettiin esille tuoreiden tutkimusten esiin tuomat tyttöjen ja poikien väliset oppimiserot ja kysyttiin, mitä hallitus aikoo tehdä asiassa. Opetusministeri Sanni Grahn Laasonen vastasi, että hallitus tulee selvittämään, mitä tehdään ”tälle poikaongelmalle”.

 

Tehtäisiinkö sellainen yhteiskuntasopimus, että tällaista sanaa ei oteta suomen kielen sanavarastoon?

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: keskiviikko 17. lokakuuta 2018 12.56
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Irtisanomislaista annetaan yrittäjille väärää tietoa

 

Irtisanomisen helpottamista pienissä yrityksissä koskevassa eduskuntakeskustelussa työministeri Jari Lindström sanoi, että ”lakia joudutan tulkitsemaan tuomioistuimessa ja se muotoutuu oikeuskäytännössä.” Jotkut kansanedustajat vaativat lakiin tarkoin rajattuja irtisanomisperusteita.

 

Tietenkin kaikkia lakeja joudutaan tulkitsemaan tuomioistuimissa, mutta meikäläisen oikeuskäytännön mukaan ei ole odotettavissa sen muotoutumista tällä tavalla selkeäksi, eikä lakiin voida kirjoittaa selvärajaisia kriteerejä. Todellisuus on sellainen, kuin kuvaan kirjassani Työsuhteen peruspelisäännöt:

 

”Mahdollisessa oikeudenkäynnissä tehdään kokonaisarvio työsuhteen jatkamisedellytyksistä. Tällöin selvitetään myös, miten työnantaja on käyttänyt työnjohto-oikeuttaan ongelman muunlaiseksi selvittämiseksi, onko annettu riittävästi ohjausta virheiden ja laiminlyöntien korjaamiseksi.” Olen joskus verrannut tätä ruumiinavaukseen, jossa selvitetään koko työsuhteen historia, mitä se on ”syönyt”.

 

Tätä arvion suorittamista ei ole säännelty millään tavoin, vaan se riippuu oikeuden harkinnasta, johon taas vaikuttavat mitä moninaisimmat seikat. Mukana voi olla myös poliittisia vaikutteita tai muita arvoja, jotka eroavat yrittäjän arvoista. Tämä tekee lopputuloksesta aina arvaamattoman, mikä tuskin tulee muuttumaan lain muutoksen jälkeen.

 

Eduskuntakeskustelussa ei myöskään mainittu sitä, että Suomessa on muusta EU:sta poiketen käännetty todistustaakka, että työnantajan on pystyttävä näyttämään, että jatkamisedellytyksiä ei ollut. Tässä osapuolten arviot eroavat jyrkästi toisistaan, ja oikeuden arviointiperusteet jäävät usein hämärän peittoon.

 

Kun ay-liike on uhannut viedä uuden lain aikana suuren määrän irtisanomisia oikeuteen, vaatii todella suurta rohkeutta yrittäjältä, joka ottaa sen riskin, että joutuu käymään oikeutta ”korkeimman oikeuden peräseinää myöten” ja mahdollisesti julkisuuden silmätikuksi.

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

 

Lähetetty: sunnuntai 3. lokakuuta 2021 12.16
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Vaarallista kehitystä

 

Helsingin Sanomissa 3.10. kerrotaan kahdessa kirjoituksessa eri asiasta, jotka molemmat viittaavat samaan hyvin huolestuttavaan kehityspiirteeseen. Anna-Stina Nykäsen jutussa tietokirjailija Risto Isomäki sanoo, että ”pikkaisenkaan eri tavalla ajattelevalle ei anneta mitään mahdollisuutta”, mikä on meillä uutta.

Mielipidesivulla taas 68-vuotias tytär kysyy, miksi hänen 90-vuotias äitinsä yritetään pakottaa käyttämään digipalveluja.

 

Molemmista näkyy, miten kansalaisia ollaan ylhäältä päivän pakottamassa samaan ajattelu- ja toimintamalliin, mikä sisältää fasismin siemenen. Tämä käy erinomaisesti ilmi ranskalaisesta keskustelukirjasta, jonka ruotsinnos on julkaistu nimellä Socialism och fascism – samma familj. Täydellä syyllä voidaan puhua digifasismista. Ehkä kehitys todella menee siihen suuntaan, jota 68-vuotias tytär kuvaa, ellemme pysy hereillä.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

 

Lähetetty: maanantai 4. kesäkuuta 2018 11.58
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Digifasismi jyrää meitin

 

Pankit ovat jo kauan pyrkineet ajamaan asiakkaitaan digitekniikan pakkopaitaan. Pankin muuttaessa ilman ennakkovaroitusta maksupalvelukäytäntöään entistä ”digimpään” suuntaan, maksuja jäi jumiin, minkä vuoksi piti soittaa teleoperaattorin asiakaspalveluun. Monivaiheisten sormiharjoitusten jälkeen vastasi Heli, joka kertoi, että työnantaja oli kieltänyt ilmoittamasta sukunimeä. Asiakkaalta vaaditaan henkilötunnus.

 

Heli oli rehellinen ja sanoi, että ”kaikkien olisi asioitava digitaalisesti”. Se on vallanpitäjien yleinen tavoite. Niiltä, jotka eivät siihen alistu, lopetetaan ilmeisesti ennen pitkää palvelu ja heidät pannaan saattohoitoon.

 

Ihmisten pakottaminen tiettyyn ylhäältä asetettuun käyttäytymismuottiin on fasismin ydinajatus. Tämä käy erinomaisesti ilmi useita vuosia sitten julkaistusta ranskalaisesta keskustelukirjasta, joka käännettiin ruotsiksi nimellä Socialism och fascism - samma familj. Samasta juuresta versoo mm. aktiivimalli.

 

Tekniikan kehitys mahdollistaa entistä tehokkaammat ja huomaamattomammat menettelytavat. Digifasismilla on edessään mittaamattomat mahdollisuudet.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

 

Lähetetty: sunnuntai 30. kesäkuuta 2013 12.17
Vastaanottaja: ''
Aihe: Tarjous Vieraskynäksi

 

Mitä arvokas elämä yhteiskunnallisena päämääränä voisi tarkoittaa

 

Professori Pekka Himanen on joutunut omituisen riepottelun, jopa pilkan kohteeksi, kun hänen työryhmänsä työtilauksessa on väitetty olevan menettelytapavirheitä. Sen varjoon on jäänyt töiden sisällön arviointi.

 

Perussyy on siinä, että hänen ajattelunsa liikkuu niin tyystin eri tasolla kuin tilaajien aatokset, että näiden saanto voi jäädä vaatimattomaksi. Käytännön politiikan johtopäätösten teko voi tämän vuoksi olla ylivoimaisen vaikeaa. Jo Platon ennakoi tätä esittäessään, että filosofien olisi johdettava valtiota.

 

Parin vuosikymmenen takainen suomalainen tutkimus kertoi, että ihmisen kyky vastaanottaa uutta tietoa yli vanhan ”tietokantansa” on vain noin 20 prosenttia. Tämän limiitin yli menevä uusi tieto leimautuu helposti huuhaaksi. Jotkut muutkin kuin Anna-Kaisa Hermunen lienevät leimanneet Pekka Himasen huijariksi. On puhuttu myös horoskooppitason tekstistä.

 

Kritiikki olisikin suunnattava siihen, onko syytä käyttää rahaa sellaiseen tilaustyöhön, joka ylittää tilaajan vastaanottokyvyn. Haluaako tilaaja näin vahvistaa omaa egoaan luomalla kuvaa, että hän perustaa politiikkansa näin korkeatasoiseen tietoon?

 

Varoittava esimerkki on Himasen edellisen tilaustyön Kukoistuksen käsikirjoitus –raportin kohtalo. Kolmen ministerin tilaaman kirjan julkistamistilaisuudessa eräs tilaajista, silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen sanoi, että ”kaikki toteutetaan, kunhan ehditään”, mikä lienee ollut pikemminkin poikamaisen huumorin ilmentymä kuin todeksi tarkoitettu lupaus. Sen jälkeen asiasta ei ole kuultu juuri muuta kuin tämän päivän tapaista kyynistä ivapuhetta.

 

Sinisessä kirjassa Himanen nostaa ihmisarvon, dignityn, perustavimmaksi arvoksi, ja ”pohjimmaiseksi päämääräksi” sitä toteuttavan arvokkaan elämän. Koko lailla hämäräksi jää kuitenkin, mitä tämä merkitsee käytännössä, mikä on antanut aseita arvostelijoille. Sitä on siis yritettävä avata.

 

Himanen on kertonut, että arvokkaan elämän merkityksen oivaltamisessa häntä inspiroi hänen mummonsa. Varmaan hänen ajatuksensa olisivatkin menneet paremmin perille, jos ne olisivat enemmän pohjautuneet arkiseen viisauteen kuin korkeatasoiseen teoriaan, eli Aapelin sanoin olisivat toimineet ”pienten arkisten järkytysten keskitse”. Hinta ainakin olisi jäänyt paljon pienemmäksi. Kukoistuksen käsikirjoituksensahan hän tiettävästi teki ilmaiseksi.

 

Voisi aloittaa vaikkapa kielestä, sillä se ilmaisee, mitä sisällämme liikkuu. Emme edes huomaa, miten suuri loukkaus sisältyy siihen, että jopa yritysjohtajat puhuvat työntekijöistään työvoimana, mikä syrjäyttää heidän ihmisarvonsa ja rinnastaa heidät käyttöesineiksi, tuotannontekijöiksi.

 

Voisimme kuvitella, mitä seurauksia sillä olisi, että puhuisimme arvokkaasta elämästä samalla antaumuksella kuin kilpailukyvystä, minkä hyväksi meidän kaikkien oletetaan ponnistelevan.

 

Työ kattaa niin suuren osan ihmisen elämästä, että arvokas työ ilman muuta kuuluu arvokkaaseen elämään. Sen tekijän on voitava kehittää ja toteuttaa siinä itseään.

 

Varsinkin ns. ”paskatöitä” koskevassa keskustelussa joku aina toteaa, että kaikki työ on arvokasta, mutta silloin hän, ehkä tiedostamattaan, tarkoittaa, että se on arvokasta yhteiskunnan kannalta. Mutta jos asianomainen ei itse koe sitä ihmisarvonsa mukaisena, hän tuskin kokee elämäänsä arvokkaaksi. Onkohan ristiriitaan muuta ratkaisua kuin perustulo?

 

Arvokkaan elämän käsitteeseen kuuluu ihmisen kunnioittaminen omana itsenään elämän kaikissa vaiheissa, että lasten annetaan kehittyä rauhassa hoputtamatta heitä tuotannontekijöiksi, ja että vanhenevat ihmiset voivat luottaa siihen, että heitä ei jätetä heitteille.

 

Arvokkaan elämän näkökulmasta talouselämän retoriikka jouduttaisiin panemaan suurelta osin uusiksi. Koska yrityksiä ei perusteta kilpailua vaan asiakkaiden palvelua varten, olisi kilpailukyky korvattava sanalla palvelukyky, joka pitää sisällään sekä hinnan että laadun. Pois häviäisivät myös asiakkaita yksinkertaisina pitävät ysiysi-hinnat.

 

Jos kuntauudistajatkin olisivat aloittaneet työnsä konsultoimalla Himasen mummoa, olisi monilta ongelmilta voitu välttyä. Hän olisi voinut kertoa, että kyseessä on hänen kotinsa ja kotikuntansa, jota tulee lähestyä sen mukaisella kunnioituksella eikä ylhäältä päin runnoen.

 

Himanen ja hänen ryhmänsä olisivat voineet saada Suomestakin arvokasta lähdeaineistoa siitä, miten pienistä asioista arvokas elämä voi syntyä. Meri Lähteenoksan muutaman vuoden takainen kirja Viisas arki on tässä suhteessa aivan verraton opas. Lähteenoksa pelkistää olennaisen:

 

”Yhteiskunta ja yhteisö on tietä näyttävä valo, jonka hohteeseen ihmiset kerääntyvät saavuttaakseen erityisen tavoitteensa, auttaakseen toisiaan saavuttamaan omat tavoitteensa ja pitääkseen huolta toisistaan. Yhteiskunnan ja yhteisön tehtävä on pitää huolta siitä, että sen jokainen jäsen tulee kuulluksi ja että he oikealla tavalla antavat eteenpäin tähän maailmaan mukanaan tuomansa lahjat.”

 

Arvokkaan elämän perusteisiin kuuluu myös, että ihminen voi kunnioittaa juuriaan, joista hänen identiteettinsä on kasvanut. Ihmisen on vaikea tuntea elämäänsä arvokkaaksi, jos hän ei tunne olevansa oikein mistään kotoisin tai jos hänen panoksensa asioiden kehittämiseen torjutaan. Lähteenoksan sanoin: ”Jollemme voi antaa lahjojamme, menemme sisäisesti lukkoon, lukkiintuminen vaikuttaa meihin henkisesti ja ruumiillisesti, se vie voimavarat”.

 

Tämä on monien työelämän ongelmien taustalla, ja myös kuntauudistuksen takkuilu johtuu varmaan ainakin jossakin määrin tästä.

 

Perinteen tuntemus ja kunnioitus voi luoda pohjaa myös vahvalle taloudelle. Lapin yliopiston professorin Antti Haahden Suomessa lanseeraama identiteettitalous merkitsee perinteen yhdistämistä moderniin. Olennainen tekijä on, että tärkeitä ovat ihmisten näennäisesti pienet ideat, joista voi kehittyä merkittävää toimintaa. Ponnistuspohjana tässä kuten Lähteenoksallakin on pienuuden dynamiikka ja ihmisen kunnioitus.

 

Kauppatieteen tohtori Heikki Urmas taas kertoo tuoreessa kirjassaan taloustieteen nobelistin Friedrich von Hayekin todenneen, että parhaiten pärjäävät ne kansantaloudet, jotka pystyvät käyttämään omia edellytyksiään eli traditiotaan.

 

Jo muutamat esimerkit osoittavat, että Himanen esittää itse asiassa arvokumousta ja johtamisen vallankumousta. Valtaorganisaatioiden sijaan keskiössä olisi ihminen.

 

Lopullisen raportin ilmestyttyä olisi varmaan syytä asettaa arki sen elämän tuntijoista koostuva työryhmä pohtimaan käytännön sovelluksia. Aikaa sille ei tulisi antaa yhtä paljon kuin työmarkkinajärjestöjen työryhmille, sillä Himanen sanoi jo edellisessä kirjassaan, että Suomella on vuosi aikaa suunnan muutokselle, jos se aikoo välttää museoitumisien. Nyt ollaan jo jatkoajalla.

 

Kauko Parkkinen

valtiot.maist. oikeust.kand.

 

 

Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Kuluttajatuoteteollisuutemme lähtee pitkältä takamatkalta

 

Helsingin Sanomat kertoo, että pohjoismaisen talouden supervaikuttaja Jacob Wallenberg neuvoo suomalaisia uskomaan itseensä ja panostamaan kuluttajatuoteteollisuuteen (HS 30.10.) Suomea painaa tässä kuitenkin raskas historiallinen painolasti, jonka poistaminen vaatii monia asenne- ja politiikkamuutoksia.

 

Raimo Havusela kertoo väitöskirjassaan, että keisari Aleksanteri II saneli Suomen vierailullaan 1856 senaatin pöytäkirjaan määräyksen teollisuuskomitean perustamisesta. Komitea päätti panostaa vientiteollisuuteen, koska Suomessa oli paljon metsiä ja koskivoimaa. Se merkitsi suuntautumista raskaaseen teollisuuteen ja pienimuotoisemman valmistuksen jäämistä paitsioon, jossa se on vieläkin. Sotakorvausteollisuus vahvisti tätä suuntausta.

 

Snellman halusi eriävässä mielipiteessään suurempaa panosta kotimarkkinateollisuuteen, mutta jäi vähemmistöön, kuten myöhemminkin kaikki hänen tavallaan ajattelevat. Tämän peruslähtökohdan mukaisesti on viritetty erityisesti energia- ja työmarkkinapolitiikka. Niukaksi käyvä vesivoima korvattiin ydinergialla.

 

”Vientihypetys” on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se hämärtää talouden fundamenttien ymmärtämisenkin. Sanotaan, että vain viennillä rahoitetaan sosiaaliturvamme. Kyllä kotimaisesta kaupasta ja valmistuksesta syntyvät palkat ja muut rahavirrat ”poikivat” rahoitusta sosiaaliturvaan aivan samalla tavalla. Kun ei ole kotimaista tuotantoa, se on korvattava tuonnilla, joka maksetaan viennillä.

 

Monet suuretkin vientiyritykset ovat meilläkin alkaneet autotallista, kuten Microsoft, usein myös navetasta tai kivijalasta, ja edessä on ollut vahva asennemuuri. Kun liikevaihtovero 1950-luvulla  ulotettiin työliikkeisiin, eräs yrittäjä kertoi, että he kävivät esittämässä pääministerille huolensa, että tämä merkitsee heidän elinkeinonsa kuolemaa. ”Te saattekin kuolla, me tarvitsemme vientiä”, oli pääministerin vastaus. Vasemmisto tervehti uudistusta sloganilla ”suutarit on savustettava ulos kivijalasta”, vaikka nämä olivat erityisesti SDP:n perustajajoukkoa.

 

Kun Metallityöväen liitto 1970-luvulla esitti työsuojelumääräysten kiristämistä ja työnantajaliiton neuvottelija sanoi, että se tietäisi navettafirmojen kaatumista, oli työntekijäliiton neuvottelijan vastaus: ”Ne saavatkin kaatua. Ei niistä ole muuta kuin harmia”.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: sunnuntai 19. maaliskuuta 2017 12.03
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Kokoomuksella riittää selittämistä 

Kokoomus uskoi tekevänsä arvokkaan kaappauksen, kun se sai avainpaikat sekä työnantajien keskusjärjestössä EK:ssa että yrittäjäjärjestössä Suomen yrittäjissä. Kun siitä nyt on alkanut tulla jälkilasku, kuten Reino Seppänen kirjoituksessaan Suomen kilpailukyvyn tuhoamisesta viime vuosikymmenellä selkeästi osoitti (HS Mielipide 16.3.), on ymmärrettävää, että puolueen kansanedustajalla Arto Satosella on herännyt käsien pesun tarve (HS Mielipide 19.3.).

 

Seppäsen kirjoitus kaipaa vain sikäli tarkennusta, että kilpailukykyämme oli 1970-luvulta lähtien tuhottu tupojen kylkiäisinä tulleilla työllistämistä vaikeuttaneilla rasitteilla, jotka olivat kuitenkin vahvan talouden aikana jääneet pinnan alle mutta tulivat nyt esiin. Sitä vauhditti suuresti kokoomuksen kampanja Sari Sairaanhoitajan ja ”tasa-arvotupon” kyltin alla.

 

Kun kokemuksesta tiesin, mikä vaikutus tällaisilla puheilla on herkässä työmarkkinatilanteessa, varoitin sekä puolueen puheenjohtajaa Jyrki Kataista että puoluesihteeriä Taru Tujusta useita kertoja, ehkä joku toinenkin varoitti, mutta niillä ei puolueen uhon huumassa ollut vaikutusta. Katainen päinvastoin lisäsi myöhemmin löylyä riekkumalla, miten Sari kollegoineen sai enemmän kuin ”raavaat metallimiehet”.

 

”Raamisopimus” ja ”kasvu- ja työllisyyssopimus” solmittiin kokoomuslaisen johdon toimesta, ja EK:ssa poliittinen uhoava retoriikka syrjäytti työmarkkinakulttuurin, jossa tunnettiin puheiden merkitys, vaikka se ole koskaan ollut työnantajien vahvimpia puolia. Nyt, kun kaikki huutavat paikallisen sopimisen vauhdittajaksi luottamusta, ei Antti Rinne ole ainoa, joka ajattelee kauhulla tulevaa syksyä (HS 18.3.). Vaikka Petteri Orpo Satosen mukaan poliitikkojen tapaan ”vaatiikin” malttia palkkaratkaisuihin, voi olla, että hänen sanoillaan ei tässä tilanteessa ole kovin suurta painoarvoa.

 

Kauko Parkkinen

metallityönantajien entinen tes-johtaja,

tietokirjailija

 

Lähetetty: torstai 23. elokuuta 2018 10.37
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Millaiseen sopimukseen presidentti Niinistö puuttui?

 

Ylen entinen työmarkkinatoimittaja Tarmo Ropponen sanoi tuovansa uuden näkökulman presidentti Niinistön puuttumisesta kiky-neuvotteluihin, kun hän muistutti, että Niinistö oli kauden alussa antamansa juhlallisen vakuutuksensa mukaisesti toiminut Suomen kansan menestyksen edistämiseksi kaikin voimin (HS Mielipide 23.8.).

 

Ropposeltakin jää kuitenkin ottamatta huomioon olennaisin näkökulma: edistikö kiky todella Suomen kansan menestystä.

 

Elina Lepomäki kertoo kirjassaan Vapaus voittaa, että SAK:n entinen puheenjohtaja ja nykyinen kansanedustaja Lauri Ihalainen kertoi Ylen Politiikkaradiossa tammikuussa 2017, mikä oli ay-liikkeen ja vasemmiston tavoite kiky-neuvotteluissa. Hän sanoi, että ”kiky oli sisältöään merkityksellisempi. Sillä torjuttiin pakkolait, torjuttiin pakkolait paikallisesta sopimisesta ja turvattiin sopimusten yleissitovuus” (s. 359).

 

Ennen vaaleja julkaistussa Risto Uimosen Sipilä -kirjassa tuleva pääministeri sanoi, että oli ”viimeinen hetki uudistua ja tehdä perinpohjainen käänne johtamisessa” (s. 411). Muuten edessä olisi Kreikan tie.

 

Paikallisella sopimisella on olennainen osuus johtamisen muutoksessa ja yleissitovuudellakin on iso merkitys. Nyt tämä siis ”torpattiin” kikyllä. Sillä epäilemättä edistettiin ay-liikkeen menestystä, mutta Suomella lienee sitten edessä Kreikan tie?

 

Kovin harvat näyttävät lukeneen itse sopimusta, jossa hallituksen toimintamahdollisuudet on selvästi rajattu ja sidottu kolmikantaan. Hallitus on pyrkinyt siitä eroon epätoivoisesti, nyt viimeksi yrittämällä muuttaa työaikalakia, mutta tähän saakka ”kivimuuri” on pitänyt.

 

Sopimuksen todelliseen sisältöön verrattuna presidentin toimivallan pohtiminen on kovin teoreettista askartelua.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija, entinen työmarkkinajuristi

 

Lähetetty: lauantai 20. joulukuuta 2014 13.41

Paikallinen sopiminen edellyttää luottamusta

 

Jussi Pietilä esittää hienon esimerkin siitä, millaisia tuloksia paikalinen sopiminen voi tuottaa, kun osapuolten kesken vallitsee luottamus eikä ammattiliitto tule väliin, vaikka lain rajat onkin reippaasti ylitetty (HS mielipide 20.12.).

 

Mutta luottamus on ehdoton edellytys, minkä Suomen yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus sivuuttaa Pietilän viittaamassa haastattelussa (HS 13.12). Oli melkoinen uutinen, että hänen johtamansa järjestö ei enää vaadi yleissitovuudesta luopumista, vaikka kokoomuskin on vaatinut sitä puoluekokouspäätöksessään jo 2011.

 

Senkin poistamista olisi edistänyt, jos järjestö oli panostanut luottamuksen rakentamiseen paikallisesti, mihin pienissä yrityksissä on erinomaiset edellytykset. Haastattelusta käy tosin ilmi, että järjestö on vihdoinkin tunnustanut sen tosiasian, että ”tupopöytään” pyrkiminen oli virhe, juuri siellä epäluottamusta uusinnetaan, kuten Kimmo Kevätsalo sanoo väitöskirjassaan.

 

Ilman luottamusta myöskään paikallinen sopiminen ei toimi. Ay-liikkeen vaatimuksesta lakiin tulisi niin tiukat reunaehdot, että asia tukehtuisi niihin, ja tuloksena olisi suuri määrä tulkintariitoja. Järventaus itsekin lisäsi haastattelussa epäluottamuksen aineksia vaatimalla koeaikojen pidennystä ja lupailemalla hatusta otettuja lukuja työpaikkojen lisäyksestä. Siihen saa nykyisenkin lain mukaan kahden kuukauden jatkoajan, jos työantaja järjestää työhön liittyvän erityisen koulutuksen.

 

Tätä olisi syytä käyttää paljon nykyistä yleisemmin. Tällöin työsuhteelle saadaan tukeva pohja osaamisen kannalta ja samalla voidaan lisätä osapuolten keskinäistä tuntemusta ja luottamusta, jolloin kuuden kuukauden koeaika kyllä riittää.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

Lähetetty: tiistai 11. marraskuuta 2014 11.16
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Mitä Talvivaaran konkurssin kulisseissa tapahtui?

 

Talvivaaran velkasaneerausmenettelyn ja sittemmin konkurssipesän selvitysmies Pekka Jaatinen kertoi neuvotelleensa ennen konkurssia  30 ostaja- tai sijoittajaehdokkaan kanssa ja ihmetteli, että rahaa ei enää irronnut, vaikka yrityksen pelastuminen jäi enää pienestä kiinni sekä ajallisesti että rahallisesti.

 

Talvivaaran murhenäytelmässä on paljon hämärän peittoon jääneitä tapahtumia, mutta eniten lienee kysymysmerkkejä siinä, mitä tapahtui noissa kulissien takaisissa neuvotteluissa. Jälleen näyttää toistuneen se tavallinen tarina, että yrittäjä leimautuu konnaksi, ja selvitysmies on sankari tai ainakin pyyteetön ja itsensä likoon laittava uurastaja, joka yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on.

 

Todellisuus tuskin on ihan näin yksioikoinen. Selvitysmiehen toiminta perustuu lakiin ja oikeuden päätökseen, joten hän käyttää julkista valtaa, mutta mikään hänen toimissaan ei ole julkista. Tuskin missään muualla yksi tai korkeintaan muutama henkilö käyttää yhtä suurta ja yhtä kontrolloimatonta valtaa, jossa liikutellaan yhtä suuria omaisuusarvoja ja yhtä monia ihmiskohtaloita. Konkurssiasiamiehellä ei ole resursseja saada todellista kuvaa asioista ja oikeudella vielä vähemmän.

 

Moni yrittäjä on tullut tuomituksi konkurssirikoksista, mutta selvitysmiesten tuomioista tuskin on kuultu. Yrittäjällä on pelissä usein koko omaisuutensa ja tulevaisuutensa, selvitysmiehen tehtävässä riski on pieni mutta ansiomahdollisuus suuri.

 

Tunnettuja konkursseja, joiden kulissien hämäryydessä on edelleen suuri määrä avoimia kysymyksiä, ovat mm. Keihäsmatkojen ja Viru-hotellin rakentajan Mikko Revon yrityksen sekä ilmajokelaisen Visen konkurssit.

 

Tulee mm. mieleen, kiittivätkö jotkut näistä 30 neuvottelukumppanista saamistaan tiedoista ja päättivät jäädä odottamaan pääsyä lihavalle haaskalle. Tehtiinkö mahdollisesti ja millaisia sopimuksia? Ehkä ennen pitkää nähdään, korjaako joku potin ja millaisen.

 

Kauko Parkkinen

OTK, VTM, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: 10. syyskuuta 2014 12:33
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Suomen talouden keinot ovat vähissä

 

Professori Vesa Kanniainen tutkijakumppaneineen pohtii hyvin sitä umpikujaa, jossa EU:n ja Suomen talous tällä hetkellä on (HS 10.9.). EU ei löydä siitä

ulospääsykeinoa, mutta yhtä vaikeaa se on Suomellekin, itse asiassa mahdotonta, ellei tiedosteta kriisin perimmäistä syytä.

Todellisuus tuli räikeästi esiin hallituksen budjettiriihen tiedotustilaisuudessa.

 

Pääministeri ja muutkin ministerit puhuivat panostamisesta tutkimukseen ja koulutukseen ja työllisyyden edistämisestä, mutta kukaan ei edes maininnut yrittäjyyttä tai yrittäjää, joka ne toteuttaisi. Heitä ei maininnut myöskään Valtiokonttorin johtaja Teppo Koivisto, joka perättäisinä aamuina kertoi molempien kanavien aamutelevisiossa, mitä Suomeen tulevat luottoluokittajat täällä tekevät. Haastateltavan mukaan he mm. tapaavat poliitikkoja, ekonomisteja ja toimittajia, siis juuri samoja tahoja, jotka ovat hypettäneet hyvinvointikuplaamme.

 

Pitäisi olla helposti ymmärrettävissä, että kun rahaa on vuosikymmenien ajan jaettu avokätisesti ja samaan aikaan on tiukennettu sääntöjä siinä moottorissa, joka jaettavaa tuottaa, niin umpikuja seuraa väistämättä ennen pitkää. Risto Järvinen toteaa saman HS:n viereisellä palstalla, että ”työttömyyttä ei voida vähentää veroja korottamalla ja puuttumatta työmarkkinoiden jäykkyyksiin”.

 

Tässäkin on kuitenkin toinenkin puoli: jäykkyyksien syntyä on ruokkinut epäluottamus, jonka poistamiseksi on aloitettava lattiatasolta uudenlainen työnantajatoiminta, jolla henkilöstö kytketään osaksi normaalia johtamista.  Samalla sekä pidennetään työuria, kuten Ylen esittelemä Oras Oy:n tuore esimerkki osoittaa. että lisätään olennaisesti tuottavuutta. Järjestöt eivät tähän pysty, niiden toiminta on luonteeltaan epäluottamusta uusintavaa, kuten Kimmo Kevätsalo sanoo väitöskirjassaan.

 

Tanskassa ollaan tässä suhteessa jo pitkällä, mutta meillä ay-liike on lujasti linnoittautunut vanhoihin poteroihin. Yllättävää kyllä, Rakennusliitto näyttää tässä olevan suunnan näyttäjä. Edessä on pitkä tie, ja kysymys on siitä, kuoleeko kurki, ennen kuin suo sulaa.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Lähetetty: torstai 11. elokuuta 2016 11.59
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Eikö ”ihanalla johtamisella” ole merkitystä

 

Psykologi ja koulutuspäällikkö Vesa Hulkkosen kirjoitus johtamisesta oli hämmästyttävä (HS Mielipide 30.7.). Yhtä hämmästyttävää on, että se ei ole aiheuttanut yhtään kommenttia. Hänen kritiikkinsä kohdistui väitteisiin, että huono henkilöstöjohtaminen olisi tuhonnut Anttilan ja esimiesten huutaminen Nokian.

 

Hulkkonen sanoo, että mainittujen yritysten menestystekijöitä ovat olleet mm. talouden hallinta, tuotekehitys, markkinointi ja logistiikan hallinta. Jos nämä seikat ja liikeidea eivät ole kunnossa, ei yritystä pelasta mikään, vaikka ihmisiä johdettaisiin miten ”ihanasti” tahansa.

 

Kirjoittajalta näyttää jääneen huomaamatta, että nuo hänen mainitsemansa ihanat asiat toteutetaan juuri henkilöstön avulla, kun se hyvällä johtamisella saadaan mukaan kehittämään yritystä. Ei Nokiakaan sortunut huutamiseen, vaan sen taustalla oli henkilöstön ajatusten laiminlyöminen, kuten Ollilan kirjastakin käy ilmi.

 

Kumpikaan yritys ei löytänyt oikeaa tapaa toimia muutoksessa. Ehkä menestyneimmän suomalaisyrityksen Koneen entinen toimitusjohtaja Matti Alahuhta sanoo Johtajuus –kirjassaan, joka on ehkä paras suomalaiskirja johtamisesta, että muutoksen avaintekijä on henkilöstön saaminen mukaan tekemään muutosta. ”Mistä muualta yritys saa voimansa”, hän kysyy. Edelleen hän sanoo, että ”kuunteleminen on johtajan työssä ehdottomasti tärkeämpää kuin puhuminen”.

 

Tämä on vaikeaa siinä suomalaisessa johtamisympäristössä, jota Terttu Grönforsin väitöskirjan mukaan hallitsevat 1600-luvulta peräisin olevat kaavamaiset ajatukset. Niiden mukaan viisaus tulee ylhäältä, vaikkapa huutamalla. Alahuhta sanoo varovaisesti, että ”kuva, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on johtamisesta, on etäinen”. Ainakin ajallisesti.

 

Pahasti vanhentunut on myös kirjoittajan jako ”managementtiin” ja ”laedershippiin”, asioiden ja ihmisten johtamiseen. Yritysten johtotehtäviin ei pitäisi päästää ketään, joka ei tajua ihmisten merkitystä, vaan jolla esimerkiksi raha on ykkössijalla. He ovat aikaansaaneet suurta tuhoa, Anttilassakin.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Lähetetty: lauantai 1. helmikuuta 2014 18.46
Vastaanottaja: ''
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Henkistä väkivaltaa voi liittyä kaikkeen vallankäyttöön

 

AKT:n entisen puheenjohtajan esimiesvallan käyttöön, mistä hän sai tuomion, näyttää liittyvän tyypillisiä narsistisen käyttäytymisen piirteitä. Toivottavasti tämä edistää sen tosiasian ymmärtämistä, että henkinen väkivalta ei suinkaan rajoitu yksinomaan työnantajavallan käyttöön työpaikoilla, vaan samanlaisia ilmiöitä voi liittyä kaikenlaiseen vallankäyttöön, ja kansalaisen on saatava oikeussuojaa sitä vastaan.

 

Internetistä voi mm. havaita, että varsinkin pienissä taloyhtiöissä esiintyy runsaasti samantyyppisiä ilmiöitä. Näyttää siltä, että poliisi ja syyttäjäviranomaiset eivät ole olleet kovinkaan halukkaita puuttumaan asioihin, vaan suhtautuminen on ollut yliolkaista. Näyttää kuin olisi ajateltu, että se on asukkaiden sisäinen asia, nahistelkoot siellä keskenänsä, vaikka kyseessä olisi yhtiön hallinnon vallankäytöstä suhteessa osakkaaseen.

 

Kuitenkaan ei voine olla periaatteellista väliä sillä, millä tasolla väärää vallankäyttöä harjoitetaan, vaan ratkaisevaa on se, miten valtaa käytetään ja miten se vaikuttaa vallankäytön alaisiin ihmisiin. Voitaneen esimerkiksi ajatella, että jos hallinnollisen mielivallan vuoksi joutuu vaihtamaan asuntoa, siitä olisi oikeus saada korvausta.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Lähetetty: maanantai 24. huhtikuuta 2023 18.00
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Yrittäjä -sana ei ole onnistujan vastinpari

 

Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen kertoo HS:n tavan käsitellä Sami Hoyerin yrityksen konkurssia herättäneen hämmennystä . Hämmennystä herättää kuitenkin myös hänen kertomansa, että yrittäjyyteen kuuluu aina riski, ja ”siksi puhutaan yrittäjistä eikä onnistujista”.

 

Sana yrittäjä tulee kuitenkin aivan toisaalta. Lönnrotin sanakirjassa sana on muodossa yrkittäjä, eli pohjana on ruotsin sana yrke. Kysymys on siis lähinnä ammatinharjoittajasta.

 

Kauko Parkkinen

valtiotieteen maisteri, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: tiistai 16. tammikuuta 2018 9.58
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Mikä on presidenttiehdokkaiden ihmiskäsitys?

 

Presidenttiehdokkaille on esitetty kysymyksiä mm. mielisäveltäjästä ja koiraroduista. Niillä on oma mielenkiintonsa, mutta ne tuskin kertovat paljoakaan niistä arvoista, joiden pohjalta tuleva presidentti maata johtaisi. Ennen muuta tärkeää on, mikä on hänen ihmiskäsityksensä.

 

Tämän selville saamiseen on nyt käytettävissä paras mahdollinen testi, juuri voimaan tullut työttömyyden hoidon aktiivimalli. Antti Rinne on siteerannut samaansa palautetta, jonka mukaan kyseessä olisi työttömään kohdistettu niskalaukaus. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan niskalenkistä. Laki ottaa kansalaista niskasta kiinni ja määrää hänelle tietyt tehtävät, tai muuten hänen työttömyyspäivärahansa pienenee.

 

Tässä yhteydessä on puhuttu kepistä ja porkkanasta, mutta tarjolla on vain keppiä. Ilmaus on hyvin kuvaava, sillä muistanemme, että aaseja on vuosituhansien ajan ”aktivoitu” juuri näillä johtamisvälineillä. Aktivointimallin puuhamiehet eivät näytä luottavan ihmisiin yhtään enempää.

 

Vaille huomiota on jäänyt, että itse asiassa nyt kepitetään myös yrittäjiä, joita pääministeri tuntuu pitävän lampaina, jos he eivät halua osallistua turhien hakemusten ralliin, kun 200.000 työtöntä lähettelisivät niitä pelkästään työttömyyspäivärahan säilyttämiseksi ilman tarkoitusta todella tulla töihin. Tätä on jo nykyiselläänkin riittävästi. Ohjelmassaan hallitus lupasi vähentää säätelyä.

 

Jokaisen presidenttiehdokkaan olisi kerrottava selkeä kantansa aktiivimalliin.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: sunnuntai 12. toukokuuta 2024 12.43
Vastaanottaja: ''

Onko Tuomioistuinvirasto salainen?

 

Harva suomalainen tiennee, että tasavallan taajaan virastojen rintamaan on jo vuoden alussa liittynyt Tuomioistuinvirasto. Lakimiespiirien ulkopuolella tuskin kukaan tietää, miksi se perustettiin ja mitä se tekee. Se vaikuttaa yhtä salaiselta kuin KGB aikoinaan Neuvostoliitossa. Sen yllä lepää täydellinen mediahiljaisuus.

 

Virasto itse kertoo kotisivuillaan, että sen ”tehtävänä on huolehtia siitä, että tuomioistuimet kykenevät käyttämään tuomiovaltaa laadukkaasti ja että tuomioistuinten hallinto on tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti järjestetty”.

 

Tehtäväkuvaus on kovin yleisluonteinen eikä kerro mitään siitä, miten se käytännössä hoidetaan. Viraston perustamista esittäneen työryhmän puheenjohtaja, Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä on paljon selkokielisempi. Häntä haastatteli lehdessään Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinboth 22.4.17 otsikolla ”Tuomioistuimia irrotetaan politiikasta”.

 

Haastattelua kommentoiva sitaatti on kirjastani Painajainen paritalossa ():

 

Riippumattomuuden kanalta ongelmana pidetään sitä, että tuomioistuimien rahoituksesta ja keskushallinnosta vastaa suoraan poliittisesti johdettu oikeusministeriö. …Könkkölän mukaan uudistuksen jälkeen ”poliittiseen päätöksentekoon tulisi hajurakoa”. Hänen mukaansa tuomioistuimien ja ministeriön väliin tulisi virasto, joka tekisi palomuurin poliittiseen päätöksentekoon.

 

Tässä siis asiallisesti myönnetään se, mitä Jussi Nilsson kirjoitti viisitoista vuotta sitten Lakimiesuutisissa. Toimeen ei siis ollut tartuttu hetkeäkään liian aikaisin.

 

Lakimiesliitto ja Asianajajaliitto, joille asia olisi kuulunut, olivat vaienneet siitä visusti, ja nyt se nousi esille oikeuslaitoksen itsensä sisältä!

 

 

Lähetetty: tiistai 7. huhtikuuta 2015 17.11
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Talouspolitiikkamme vientimantra on 1800-luvun perua

 

Markku Elonen on oikeassa sanoessaan, että vienti ei pelasta Suomea (HS Mielipide 4.4.). Itse asiassa talouspolitiikkamme yksipuolinen painottuminen vientiin on talousongelmiemme eräs keskeinen syy.

 

Raimo Havusela kertoo väitöskirjassaan, että vuoden 1856 teollisuuskomitea teki linjaratkaisun, jossa se perusti talouspolitiikan vientiä harjoittavaan suurteollisuuteen, koska puuta ja vesivoimaa oli yllin kyllin. Snellman kannatti senaatissa kotimarkkinapainotteista linjaa, mutta jäi vähemmistöön. Sotakorvausteollisuus vahvisti raskasta linjaa edelleen, ja siihen perustui myös Kekkosen kuuluisa pamfletti Onko maallamme malttia vaurastua? vuodelta 1952.

 

Eräs lähetystössä mukana ollut kertoi aikoinaan, kuinka he esittivät virkamieshallituksen pääministerille 1950-luvulla huolensa, että yrittäjät eivät pärjää, jos silloin suunnitteilla ollut liikevaihtoveron ulottaminen käsityöliikkeisiin toteutetaan. ”Te saattekin kuolla, me tarvitsemme vientiteollisuutta”, vastasi pääministeri.

 

Terttu Grönforss kertoo parin vuosikymmenen takaisessa väitöskirjassaan, että yritysten johtamista hallitsevat kaavamaiset ajatukset juontavat 1600-luvulta. Niihin kuuluu mm. työntekijöiden pitäminen työvoimana. Teollisuuskomitea katsoi sitäkin olevan riittävästi, joten siitä ei tarvinnut huolta kantaa.

 

Kun useampikin puolue lupaa nyt uutta suuntaan Suomelle, joutuvat ne aloittamaan todella perustekijöistä, sillä vanhat ajatukset hallitsevat kaikkea päätöksentekoa. Lisäaikaa on ostettu ydinvoimalla ja ”ulkomaisen työvoiman tuonnilla”, kuten selkäpiitä karmiva sanonta kuuluu. Keskitetty tulopolitiikka perustuu edelleen teollisuuden oloihin, vaikka sen osuus koko työvoimasta on vain 16 prosenttia. Näin on ostettu lisäaikaa maailman muutoksessa, mutta aika saattaa olla loppumassa.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: tiistai 23. heinäkuuta 2013 13.35
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Mitä Porin Suomi-areenasta jäi käteen?

 

Porin Suomi-areenan mediatarjonnasta kävi selväksi, että ”siellä oli koko Suomi”, ja kaikilla oli hauskaa, mutta jos odotti uusia suuntamerkkejä suomen talouden ja yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseksi, koki pahan pettymyksen.

 

Areenaa hallitsivat sen poliittisen ja järjestöeliitin edustajat, joiden aikaansaannoksia nämä ongelmat ovat, joten nyt kuultiin ne samat mantrat, joita he ovat hokeneet vuosikaudet. Näin tilaisuus vain vahvisti näiden valtatahojen asemaa entisestään.

 

Kaipuu takaisin menneisiin kultaisiin päiviin leijui vahvana kaiken yllä, niin että jopa EK:n työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen oli jyrätty liputtamaan keskitetyn ratkaisun puolesta järjestön hallituksen selvästä päätöksestä huolimatta.

 

Monet haikailivat paluuta Korpilammelle, jonka spektaakkelin avatessaan pääministeri Kalevi Sorsa aikanaan sanoi, ettei tarkoitus ollut etsiä syntipukkeja, ”mehän olemme täällä kaikki”. Nyt he olivat Porissa. Tosin paikalta puuttui mm. pääministeri Katainen, joka olikin jo luvannut paluuta Korpilammelle, ainakin kuvaannollisesti.

 

Tapahtuman tähdeksi nousi eläköitynyt valtiosihteeri Raimo Sailas, joka jälleen kerran lyttäsi sen valtion ylisuuren kustannustaakan, jota hän itse oli rakentamassa uskoen talouskasvun olevan rahoitusautomaatti, kuten hän kertoi kesäkuun Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Uusia eväitä rahoituksen turvaamiseksi hänellä kuten muillakaan tapahtuman puhujilla ei ollut.

 

Asioiden puutteessa uutiseksi nousi Suomen Yrittäjien toimitusjohtajan Jussi Järventauksen esitys pekkaspäivien ja lomarahojen poistamiseksi, joka jo 1980-luvulla silloisen yrittäjien keskusliiton SYKL:n esittämänä törmäsi SAK:n kivimuuriin kuten nytkin.

 

”Loppuivat höpinät pekkaspäivistä ja lomarahoista” kuittasi SAK:n silloinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen aikanaan presidentti Ahtisaaren asettaman ja Matti Pekkasen johtaman työllisyystyöryhmän raportin. Tviittaajan kommentti taas oli karu: ”Niin kauan kuin ay-liike näkee yrittäjässä vihollisen, Suomella ei ole toivoa.”

 

Erityisen tarkoin vaiettiin viime vuosien merkittävimmästä avauksesta yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi: arvokkaasta elämästä, jonka professori Pekka Himanen lanseerasi jo Kukoistuksen käsikirjoitus –raportissaan. Ei ilmeisesti haluttu pilata aurinkoista tunnelmaa kyynisellä ivapuheella, jolla yhteiskunnallinen eliitti on osoittanut kyvyttömyytensä vastaanottaa uusia avauksia.

 

Viikon merkittävin viesti tulikin hyvinvoinnin rahoittavalta sektorilta. Kone Oy:n tuloksen julkistamistilaisuudessa toimitusjohtaja Matti Alahuhta kertoi jatkuvia hyviä tuloksia ihmettelevälle tv-toimittajalle, että menestyksen perustana on koko henkilöstön kyky ajatella asiakkaan tarpeita ja ottaa se kehitystyön lähtökohdaksi.

 

Jo Pekka Herlinin aikana Kone oli selvä ykkönen koko henkilöstön koulutuksessa. Senkin perustana on asiakkaan pitäminen arvokkaana, olkoonpa tämä sitten toinen yritys tai ihminen. Työntekijän kunnioittaminen taas antaa pohjan sille, että tuetaan ja kannustetaan hänen mahdollisuuttaan kykyjensä kehittämiseen.

 

Kesän toisella merkittävällä keskustelufoorumilla, Mikkelin Päämajassa, tv-toimittaja kertoi Koneen pääomistajalle Antti Herlinille, että monet toivovat nyt keskitettyä ratkaisua. ”Minä en toivo”, sanoi Herlin. Nämä sopimukset liikkuvat kaukana siitä tasosta, jolla talouden menestys tehdään ja varat yhteiskunnan rahoitukseen luodaan.

 

Himanen sanoi raportissaan, että Suomella oli vuosi aikaa suunnan muutokseen, jos se aikoi välttää joutumisen ulkomuseoksi, ”jota amerikkalaiset ja aasialaiset turistit käyvät ihmettelemässä”. Nyt ollaan siis jo lisäajalla.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Lähetetty: tiistai 4. kesäkuuta 2013 14.59
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Media luo oman todellisuutensa

 

Juha Hämäläisen kommentti pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilän brändi-kolumniin osuu monenkin asian ytimeen (HS 4.6.). Brändin lisäksi mediassa pyöritetään lukuisia sanoja, jotka jäävät eräänlaisiksi salasanoiksi, koska niiden sisältöä ei nykykielen mukaisesti ”avata” Hämäläisen tapaan kertoen, mitä ne tarkoittavat käytännön tasolla. Brändiä muokkasi peräti arvovaltainen valtuuskunta, joka mm. neuvoi kansalaisia keskustelemaan hississä ja syömään särkeä.

 

Mm. globalisaatio, kilpailukyky, investoinnit ja kestävyysvaje ovat sanoja, joita vilisee etenkin pääkirjoituspalstoilla, mutta joista välittyy vaikutelma, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä ne tarkoittavat. Murheellinen esimerkki on Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoituksen eräs avainkäsite arvokas elämä, jota kukaan ei vaivautunut miettimään, mitä se voisi käytännössä tarkoittaa, vaan se heitettiin surutta kyynisyyden viemäriin. Tämän vuoksi varmaan monet muutkin kuin Anna-Kaisa Hermunen ovat jo ennen seuraavaa raporttia leimanneet hänet huijariksi.

 

Kun kirjoittaja mainitsee sanan investointi, se jo samalla parantaa työttömyyttä tarvitsematta kantaa huolta työllistämisen todellisista edellytyksistä. Saksan mallista hokeminen riittää sellaisellekin, joka ei itse asiasta ymmärrä mitään eikä tiedä, minkä kehityksen kautta Saksan työmarkkinat ovat tähän päätyneet. Tämänkaltaista kielenkäyttöä Vaclav Havel on kutsunut papukaijakieleksi.

 

Tällä median toimintatavalla on jokseenkin mahdotonta, että syntyisi joitakin uusia avauksia, jotka voisivat viedä kehitystä eteenpäin. Näin ei voi syntyä myöskään mitään todellista keskustelua.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Lähetetty: torstai 29. marraskuuta 2012 14.52
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Yritysten ”lasikatot” kaipaavat tutkimusta

 

HS:n pääkirjoitustoimittaja Matti Kalliokoski tarttuu tärkeään aiheeseen ottaessaan Merkintöjä -kirjoituksessaan esille yritysten lasikatot, joihin yritykset usein jämähtävät (HS 29.11.). Nämä ruohonjuuritason asiat jäävät tavanomaisessa talouskeskustelussa sivuun, sillä se pyörii yleensä makroasiantuntijoiden näkemysten varassa, ja näiden tiedot rajoittuvat tavallisesti tilastolukuihin ja keskiarvoihin. Kuitenkin juuri tällä tasolla luodaan pohja taloudelle ja sen kasvulle.

 

Ansiokkaaseen kirjoitukseen jää kuitenkin merkittävä aukko, kun siinä ei mainita työsuhdekysymysten muodostamia kasvukynnyksiä. Kun kerrotaan elinkeinoelämän ja yrittäjien etujärjestöjen vaativan yhteisövarokannan laskua, olisi samassa yhteydessä voinut mainita, että yrittäjien etujärjestö on vihdoin herännyt vaatimaan myös yleissitovuuden poistamista (Kauppalehti 27.11.).

 

Yleissitovuus muodostaa epäilemättä merkittävän ”lasikaton” tai paremminkin kasvukynnyksen, mutta sen lisäksi niitä on työsuhdepuolella iso joukko, jotka pitäisi selvittää tutkimuksella.

 

Yleisesti tiedetään, että yt-lain soveltamisrajan laskeminen 20 työntekijään, on muodostunut osalle yrittäjistä pelotteeksi, joka panee heidät jakamaan yrityksensä ja uhraamaan näin energiaa turhaan kikkailuun. Sen todellisia vaikutuksia ja yleisyyttä ei kuitenkaan tunneta.

 

Kalliokoski mainitsee kymmenen miljoonan euron liikevaihdon eräänlaisena jämähdyskynnyksenä, mutta usein se voi olla myös noin kymmenen työntekijää. Silloin henkilökohtainen suhde työntekijöiden alkaa helposti haurastu, ja voidaan tarvita erikoishenkilö myös työsuhdeasioihin. Ammattiliittokin saattaa osoittaa mielenkiintoa, joka ei yrittäjää ilahduta.

 

Myyntipäätös voi syntyä pienestäkin impulssista. Kun puolet henkilöstä on maanantaiaamuna pois töistä, tai kun työpaikkaruokalaan satsattu huomattava rahamäärä tuottaakin kriittistä palautetta, se voi viedä jatkamishalut. Irtisanomisoikeudenkäynti ja sen päätteeksi tullut korvaustuomio, ovat muita käytännön esimerkkejä, joihin yrityksen kasvuhalut voivat tyrehtyä.

 

Start up –yrityksistä puhutaan paljon, mutta syntyy helposti vaikutelma kuin niillä uskottaisiin olevan aivan eri säännöt kuin ”tavallisilla” aloittavilla yrityksillä mm työsuhdekysymyksissä. Niin ei tietenkään ole, ja niille voikin tulla ikäviä yllätyksiä, jos näitä kynnyksiä ei tiedosteta. Tunnetusti korkein kynnys on ensimmäisen työntekijän palkkauksen kohdalla.

 

Tutkijalle olisi tässä oivallinen työsarka, sananmukaisesti.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: tiistai 19. tammikuuta 2010 9.17
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Kuisman ”vihreä kumous”

 

Markku Kuisman kirjoitus (HS 19.1.) kuvaa erinomaisesti Suomen taloushistoriaa 1800 –luvulta lähtien. Se on kuvaava myös siinä, että se sivuuttaa ilman mainintaa työntekijät ja työmarkkinapolitiikan.

 

Kuten Raimo Havusela väitöskirjassaan kertoo, pohja Kuisman kuvaamalle vientiteollisuusvetoiselle talouspolitiikalle laskettiin 1856 teollisuuskomitean mietinnöllä, missä Snellmanin edustama kotimarkkinapainotteinen linja jäi vähemmistöön.

 

Energiaa ja raaka-aineita uskottiin olevan yllin kyllin, ja ihmiset olivat työvoimaa, johon ei tarvinnut kiinnittää erityistä huomiota.

 

Tässä olisi nyt Kuisman kaipaaman ”vihreän kumouksen” paikka, kunhan luodaan tilanne, jossa ”kansallinen politiikka ja hanakka yritteliäisyys kohtaavat oikeassa kulmassa toisensa”. Oikea kulma löytyy, kun painopiste siirretään tasolle, jolla todellinen tuotanto ja innovaatiot tapahtuvat ja nostetaan siellä toimivat ihmiset arvoonsa.

 

Tällöin voidaan leikata Kuisman esittämin tavoin satoja miljoonia ”loputtomista tehostamis- ja innovaatio-ohjelmista” ja poistaa ”byrokratiahöttö” sekä vapauttaa ihmiset säännösviidakon Potemkinin kulisseista todelliseen yhteistoimintaan.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

 

Lähetetty: sunnuntai 27. marraskuuta 2016 20.29
Vastaanottaja: ''

 

Mistä Guggengheim on pois?

 

Presidentti Martti Ahtisaari sanoo, että Guggenheim ei ole mistään pois (HS Mielipide 27.11.). Kyllä se on jostakin pois. Se on pois ihmisarvosta, kun taidehanketta lähestytään raha ja taloudelliset arvot edellä, mikä arvojen vääristymä on ahdinkomme peristekijöitä. Se on myös pois kansallisesta omanarvontunnosta ja kansallisidentiteetistä, kun koreillaan lainavaatteilla eikä pystytä luomaan omista arvoista ja perinteestä nousevaa hanketta, joka vahvistaisi näitä kaikkia. Taidepiireillä oli tämän tyyppinen vaihtoehtoprojekti, mutta mihin se on häipynyt?

 

Se olisi myös talouden kannalta kestävämmällä pohjalla, sillä se voisi olla alkusysäys identiteettitaloudelle, jonka Lapin yliopiston professori Antti Haahti on lanseerannut Suomeen ja josta olen kertonut alla mainitussa kirjassa. Se yhdistää perinteen ja modernin, ja vastakohtana ylhäältä annetuille näyttäville monumenteille se perustuu ihmisten näennäisesti pieniin ideoihin, joista voi versoa talousihmeitä.

 

Antti Haahti sanoo, että identiteettitalous on ainoa selviytymiskeino marginalisoituville talouksille, jollaiseksi Suomi on hyvää vauhtia vajoamassa.

 

Voisimme tehdä pienen ajatuskokeen: Jos joku venäläinen suurrikas päättäisi perustaa samalle paikalle samanlaisen monumentin, saisiko se osakseen samanlaista hypetystä?

 

Kauko Parkkinen

Valtiot. maisteri

Onko maallamme malttia viisastua? -kirjan tekijä

 

Lähetetty: 11. joulukuuta 2015 11:33
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Juhani Heikkilä osuu asian ytimeen

 

Rakennusneuvos Juhani Heikkilä kertoo erinomaisen esimerkin, mitä paikallinen sopiminen parhaimmillaan on (HS Mielipide 11.12.). Samalla kirjoitus paljastaa, miksi se on meillä niin vaikeaa.

 

Ensimmäinen selittävä tekijä on, että hänen kuvaamassaan yrityksessä on ruotsalainen omistus ja johto, joten se perustuu toisenlaiseen johtamiskulttuuriin. Yritykseen on luotu luottamus, joka on kaiken sopimisen välttämätön edellytys.

 

Edelleen keskeinen tekijä on, että sopimisen ja johtamisen muodot on luotu itsessään yrityksessä sille parhaiten sopivalla tavalla, niitä ei ole pakotettu ylhäältä päin.

 

Hänen kuvaamansa 1970-luvun alkaessa ns. professorikomitea esitti mietintönsä yritysdemokratiasta, kuten silloin sanottiin. Se esitti mm. yritysten hallituksiin työntekijöiden edustusta, mutta mietintö sai hylkytuomion sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöiltä. Se olisi saattanut toimia joissakin yrityksissä, mutta suurimmassa osassa se olisi aiheuttanut ristiriitoja. Niin käy oletettavasti tälläkin kertaa, jos se hallituksen aikomalla tavalla toteutetaan.

 

Metalliteollisuuden työnantajaliitossa korkeatasoisten yritysjohtajien työryhmä esitti tuolloin henkilöstökonsultointiohjelman, jonka perusajatus oli, että yrityksen henkilöstön osaaminen saadaan mukaan yrityksen johtamiseen. Se on olennaista myös Heikkilän kertomassa esimerkissä. Myös työryhmäraportissa korostettiin, että kunkin yrityksen tulisi luoda oma järjestelmänsä.

 

1970-luku oli metalliteollisuudessa ”korpilakkojen” aikaa, niitä oli alalla eräinä vuosina yli tuhat. Yhteistoimintalain muodossa toteutettu ”pakkolaki” jäi pelkäksi ulkonaiseksi muodoksi ja yrityksen halvaannuttajaksi, kuten Metalliliiton valtuuston puheenjohtaja Pentti Mäkinen sanoi Keskisuomalaisessa 8.8.1911. Saman kohtalon voi kokea lakisääteinen paikallinen sopiminen.

 

Tarvitaan valtava johtamiskulttuuriloikka, ennenkuin päästään Jaakkolan kuvaamalle tasolle ja todelliseen tuottavuusloikkaan, sillä Terttu Grönfors sanoo 1990- luvun puolivälissä tekemässään väitöskirjassa, että meillä johtamisen kaavamaiset ajatukset juontavat 1600-luvulta. Sitä kuvasi oivallisesti Timo Soinin kommentti vaalikeskustelussa, jossa hän puolusti yleissitovuutta. Hänen mukaansa yrittäjä voi tällöin paremmin keskittyä ”varsinaiseen yrittämiseen”.

 

Työntekijöiden kytkeminen yrityksen käytännön johtamiseen on jotakin yritystoimintaan kuulumatonta puuhastelua. Meillä tätä käsitystä on tukevasti ylläpitänyt keskitetty sopimuspolitiikkaa. Sille on tunnusomaista Metalliliiton entisen toimitsijan Kimmo Kevätsalon väitöskirjan sanoin epäluottamuksen uusintaminen.

 

Kauko Parkkinen

metalliteollisuuden työnantajaliiton lakiosaston johtaja 1970-luvulla

 

Lähetetty: lauantai 14. helmikuuta 2015 13.59
Kopio: ''
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Hallituksella oli vahva ote palkkaratkaisuissa

 

Mitä vikaa on konsensuksessa?, kysyi pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen Merkintöjä –palastallaan (HS 13.2.). Hän sanoo, että hallitusvalta istui vain symbolisesti neuvottelupöydässä kahdessa viime palkkaratkaisussa. Tämä ei vastaa todellisuutta. Erityisesti ns. raamisopimuksen aikaansaamisessa hallituksen rooli oli poikkeuksellisen vahva. Neuvottelujen aikaan EK:n toimitusjohtaja Mikko Pukkinen puhui hallituksen johtamista neuvotteluissa, ja sopimuksen synnyttyä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen nimesi työministeri Lauri Ihalaisen sen kätilöksi ja itsensä sekä pääministeri Jyrki Kataisen kummeiksi.

 

EK:n entisen työmarkkinajohtajan Seppo Riskin haastattelu HS:ssa  5.12.11. oli  otsikoitu ”Hallitus ajoi EK:n raamiin”, ja hän pelkisti asian seuraavasti: ”Ei hallitus ole ikinä ajanut tupoa niin voimakkaasti kuin nyt. Työministeri Lauri Ihalainen ehdotti 150 euron kertakorvausta ja kolmen päivän koulutusvapaata. Näyttää siltä, että työministeri ajoi SAK:n pitkäaikaisia tavoitteita eteenpäin ja hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen kenttä sotkeentui.” Ehdotukset hyväksyttiin sellaisinaan, koulutusvapaa vasta pitkän väännön jälkeen.

 

Pyysin oikeuskansleria selvittämään, rikkoiko Ihalainen tässä ministeriltä edellytettävää puolueettomuutta. Hän pyysi Ihalaiselta vastineen, mutta kuittasi asian sillä tutkimatta sitä enemmälti.

 

EK:n puolueiden puheenjohtajatentissä valtiovarainministeri Antti Rinne kivahti konsensusta kritisoineelle pääministeri Aleksander Stubbille, että tämä ei tunne konsensuksen piirteitä. Eräs sen keskeinen piirre on juuri tämä vastuusuhteiden hämärtyminen ja työmarkkinajärjestöjen tietynlainen koskemattomuus, minkä vuoksi myöskään laillisuuden valvoja ei mielellään puutu niiden toimiin.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: 2. kesäkuuta 2012 10:13
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Petos Eurooppaa kohtaan

 

Heikki Kari kirjoitti, että EU:n yhteistyötä on talousunionin tiukentamisen sijasta purettava, koska täkäläisillä kulttuurieroilla ei päästä ikinä todelliseen yhteistyöhön (HS Mielipide 2.6.).

 

Saman varoituksen esitti saksalainen talousmies ja yhteiskuntafilosofi Wilhelm Röpke jo 1950-luvun alussa Euroopan talousyhteisön perustamisen aikaan. Saksalainen laatulehti Frankfurter Allgemeine Zeitung lainasi hänen sanojaan 24.7.11: ”Jos yrittäisimme organisoida Euroopan keskitetysti ja muokata siitä enemmän tai vähemmän suljetun blokin, se olisi petos Eurooppa kohtaan.” Nyt tätä petosta ollaan siis toteuttamassa. Karin tavoin myös Röpke katsoi, että Euroopan menestys perustuu moninaisuuteen.

 

Röpke kuului Saksan sodanjälkeisen talousihmeen taustavoimiin, ja hänen 1950-luvulla suomennetusta kirjastaan Ihmisten valtio Johannes Virolainen kertoi saaneensa opetusministerinä ajatuksen maakuntakorkeakouluista, nyttemmin yliopistoista.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: 8. toukokuuta 2012 20:10
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Narsismi vaatii perusteellista tutkimusta

 

Saga Simelius-Niemisen erinomaisen valaiseva kirjoitus narsismista (HS Mielipide 3.5.) on saanut jatkokseen sitä hyvin täydentäviä kirjoituksia. Niistä voi jo saada hyvää perustietoa asian vakavuudesta ja laajuudesta, mutta varsinainen tutkimustieto asiasta lienee varsin niukkaa, joten tarvitaan perusteellista tutkimustietoa.

 

Omassa kokemuspiirissäni on lukuisia oikeudenkäyntejä, joissa irtisanottu työntekijä ja hänen entinen työnantajansa tuntuvat puhuvan aivan eri asiasta. Työnantajan tarjoama näyttö kertoo, että irtisanottu on toiminut täysin oman päänsä mukaan aiheuttaen pahaa sotkua työpaikalla, kun taas irtisanotun puolelta on esitetty, että kysymys on ajojahdista. Hänen ajatuksensa ovat vain olleet niin fiksuja ja muut niin tyhmiä, että eivät ole niitä ymmärtäneet. Tyytyväisten asiakkaiden kiittäviä lausuntojakin on esitetty.

 

Lopputulos oikeudenkäynnissä on usein likimain onnenkauppaa, niin ristiriitaisia näytöt yleensä ovat. Usein kuitenkin työntekijän toiminta selvien työnjohto-ohjeiden vastaisesti muodostuu hänen kohtalokseen.

 

Jorma Myllärniemen kirja Narsismi – vamma ja voimavara kuitenkin antoi avaimet tähän mysteeriin. Mainituissa kirjoituksissa ydinasioita on tuotu hyvin esille, ja Norjan ampumatapauksen yhteydessä psykiatri Hannu Lauerman haastattelulausunnot ovat valottaneet asiaa erinomaisesti. On todella niin, että narsistilla on aivan oma todellisuutensa, jota mitkään näytöt eivät pysty murtamaan.

 

Myllärniemi sanoo, että narsismi selittää myös monet yhteiskunnalliset ilmiöt. Varmaankin tämä pätee myös politiikkaan. Kun Risto Uimonen sanoo kirjassaan Häntä heiluttaa koiraa, että ”poliitikot tekeytyvät sokeiksi, kuuroiksi ja halvaantuneiksi”, niin ehkäpä tekeytymistä ei tarvitakaan. Heillä todella saattaa olla ihan oma todellisuutensa. Kaikki poliitikot eivät tietenkään ole narsisteja, mutta politiikka luonnollisesti tarjoaa hyvän väylän oman egonsa paisuttelua kaipaavalle.

 

Ilmiön ilmenemismuodot voivat olla moninaiset ja tuhot laaja-alaiset. Esimerkiksi pienissä taloyhtiöissä sekä hallituksen puheenjohtajan että isännöitsijän tehtävät itselleen kaapannut narsisti voi myrkyttää koko yhteisön ilmapiirin. Vaikka hän ei pystyisikään tuhoamaan muita, kuten Simelius-Nieminen kirjoittaa, niin varmasti moni on joutunut tästä syystä vaihtamaan asuinpaikkaa.

 

Kun psykoanalyytikko ja kirjailija Erich Fromm puhui aikanaan ”valvonnan kiihkosta” virkamiestoiminnassa, on siinäkin ilmeisesti kysymys narsismista. Mutta vaikka Frommin sanotaankin luoneen pahanlaatuisen narsismin käsitteen, ei hänen aikanaan varmaankaan ollut tutkimustietoa asiasta sitäkään vähää kuin nykyisin. On tutkimuksen aika.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

 

Lähetetty: 5. tammikuuta 2012 14:48
Aihe: Tarjous sivulle

 

Kapitalismin vaihtoehdoista pitää keskustella

 

Matti Hyyryläinen korostaa perustellusti markkinatalouden merkitystä kriisin ratkaisijana, kunhan se pääsisi toimimaan oikeaoppisessa muodossaan (HS Mielipide 5.1.). Tiedon vapauttakin keskeisempi tekijä on kuitenkin se, että yritysten tehtävä kansalaisten palvelijana ymmärretään oikein. Petri Sajari viittaa toisaalla samassa numerossa Nokiasta kirjoittaessaan osakeyhtiölain säännökseen, jonka mukaan yhtiön tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille.

 

Tämä on onnettomasti kirjoitettu säännös, joka on johtanut moniin väärinkäsityksiin ja vääristymiin. Yritystoiminta perustuu perustuslaissa turvattuun elinkeinon harjoittamisen vapauteen, jota ei ole säädetty ensisijaisesti voiton tuottamista varten, joka on tosin välttämätön edellytys yrityksen toiminnalle, vaan oman toimeentulon ja kansalaisten tarpeiden tyydyttymistä varten.

 

Osakeyhtiölain säännöksen asianmukainen sanamuoto kuuluisi: Osakeyhtiön tarkoitus on palvella asiakkaitaan voittoa tuottavalla tavalla.

 

Osakeyhtiö on vain yksi yritystoiminnan muoto. Se on pääomayhtiö ja perustuu siis pääomaan, kapitaaliin, ja on luonut pohjan kapitalismille, joka Saksan talousihmeeseenkin aikoinaan myötävaikuttaneen ja Suomessakin tunnetun taloustieteilijän Wilhelm Röpken mukaan on markkinatalouden turmeltunut muoto.

 

Markkinatalouden jalostuneempi muoto taas olisi identiteettitalous, jonka on Suomessa lanseerannut Lapin yliopiston professori Antti Haahti. Sen perusajatus on perinteen ja modernin yhdistäminen, ja siihen kytkeytyy myös ympäristön ja ihmisen identiteetin kunnioittaminen ja siihen taas johtamistapa. Sen voisi halutessaan varsin pitkälle samaistaa kestävään kehitykseen, joka on kuitenkin lähinnä poliittinen termi vailla täsmällistä sisältöä.

 

Antti Haahti sanoo mm., että identiteettitalouden mukaan ei voida rakentaa konepajaa keskelle kylää. Ei olisi myöskään mahdollista toiminta, josta teatteriohjaaja Kari Paukkunen kertoi tässä lehdessä 27.12. Soutupitäjänä tunnettu Sulkava on aloittanut hankkeen moottoriurheilukeskuksen rakentamiseksi kanootti- ja vaellus- sekä pyöräilyreitin sekä kaavoittamiensa kesäasuntotonttien lähelle.

 

Jos Sulkavan päättäjät olisivat tutustuneet käytettävissään olleeseen tietoon identiteettitaloudesta, he eivät olisi koskaan ryhtyneet tällaiseen hankkeeseen. Eivät he myöskään valmistelisi tämän tason projektia salaa niiltä, joita asia koskee, kuten Paukkunen kertoo tapahtuneen.

 

Mutta, kuten Hyyräläinen kirjoittaa, vaihtoehtoisesta tiedosta ei meillä saa edes puhua. eikä se kiinnosta päättäjiä enempää valtakunnan kuin kunnallisellakaan tasolla. Tämä tieto olisi tarpeen myös kuntarakenteen uudistajille, jotka askeltavat kuin norsu posliinikaupassa.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

 

Lähetetty: 22. marraskuuta 2011 14:57
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Ruotsin työrauhajärjestelmä ei ole kopioitavissa

 

Evan johtaja Matti Apunen kantaa aiheellista huolta Suomen Ruotsiin verrattuna korkeista työtaisteluluvuista, mutta johtopäätökset ovat vähintäänkin ”yksiniitisiä”, kun hän näyttää neuvovan kopioimaan erityisesti työntekijöiden henkilökohtaiset sakot.

 

Se on Ruotsissakin jäänyt käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi. 1970-luvulla eräs göteborgilainen yritys, saattoi olla telakka, haastoi työntekijänsä oikeuteen vastaamaan lakosta, ja käsittelypäivänä suuri joukko työntekijöitä järjesti kaupungilla näyttävän marssin rumpu- ja torvimusiikin kera. Se oli suuri mediatapahtuma eikä koitunut voitoksi työnantajalle, joka muistamani mukaan luopui kanteesta. Sen jälkeen uusia yrittäjiä ei liene ollut.

 

Kyllä meilläkin osattaisiin vastaava. Syyt ovat paljon syvemmällä. Työväenliikkeellä on erilainen historia, meillä jako kahtia sekä kansallisesti että työpaikoilla on varmasti eräs syy, samoin erilainen kulttuuriperinne kuten myös erilainen  johtamis- ja sopimuskäytäntö. Ruotsissa keskitetystä sopimuspolitiikasta luovuttiin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja sopimisen pääpaino on työpaikoilla. Meillä ei kunnolla ehditty edes alkuun, kun saatiin jo raamit kaulaan.

 

Eroja on todella syytä selvittää, mutta se tuskin tapahtuu Ruotsin-risteilyn avulla.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Lähetetty: 28. lokakuuta 2011 13:41
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Arjen sankaruus ansaitsee ”sinisen dokumentin”

 

Kari Kujanpää kirjoittaa erinomaisen oivaltavasti arjen sankaruudesta tuoden esille mm. sen ydinasian, että kertomukset siitä vahvistavat lukijan itseluottamusta (HS Mielipide 26.10.).

 

Aineksia olisi varmasti muuhunkin kuin kirjallisuuteen. Peter von Baghin monumentaalinen tv-sarja Sininen laulu oli taas kerran katsottuna järisyttävä kokemus. Sen alaotsikosta Kosketuspintoja todellisuuteen tuli vain mieleen, että entäpä jos saataisiinkin aikaan vastaava monumentti itse siitä todellisuudesta, sekä sen sankaruudesta että myös antisankaruudesta. Siitä voisi syntyä oman aikamme Kalevala. Yhdessä Baghin sarjan kanssa se olisi ehkä ainutlaatuinen kokonaisuus koko maailmassa.

 

Esteitä tietenkin on, mutta lienevätkö voittamattomia? Samanlaisia arkistokuvia ei varmaan löydy, joista Bagh oli sarjansa rakentanut. Eihän arkinen todellisuus ole ollut vakavamielisen kuvauksen arvoista, varsinkaan niin, että asioita olisi katsottu kuvattavan tasolta. Kamera on yleensä suunnattu alaviistoon, kuten Kujanpää kirjoittaa ja kuten Sinisessä laulussakin varsin pitkälti tapahtui. Kohteena on ollut etupäässä pellejä tai muuten poikkeavia.

 

Tekijöitäkin voi olla vaikea löytää. Tuskin Bagh itse haluaisi astua remmiin? Mikko Niskasella olisi ollut varmaan riittävät eväät, sen Kahdeksan surmanluotia osoitti. Siinä ”vuosien uurastusta”, kuten Kujanpää kirjoittaa, ei tosin palkittu. Mutta sillä on silti ihmisille paljon annettavaa. Olennaista on Niskasen tarkkanäköisyys ja uskollisuus kuvauksen kohteelle.

 

Markku Pölösellä saattaisi olla edellytyksiä, mutta onko mielenkiintoa? Rahan saaminenkin näin arkiseen projektiin voisi olla nykyisen henkisen köyhyyden aikana tiukassa.

 

Kauko Parkkinen

tietokirjailija

 

Lähetetty: 6. huhtikuuta 2011 10:44
Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Kestävyysvajekeskustelussa unohdettu kasvua luova sektori

 

Ville Kopra muistuttaa aiheellisesti, että kestävyysvajeesta pitäisi keskustella nykyistä perusteellisemmin (HS mielipide 6.4.). Ennen kaikkea olisi keskusteltava siitä, missä ja miten tuon vajeen täyttävät varat luodaan. Kuitenkin sekä Kopran että hänen viittaamiensa Juhana Vartiaisen ja Aki Kangasharjun kirjoituksissa tämä näkökulma sivuutetaan täysin.

 

Kopra sanoo aivan oikein, että kansanedustajat eivät voi poistaa kestävyysvajetta, ”vaan tarvitaan erityisesti kuntia ja työmarkkinajärjestöjä”. Yrityksiä ei siis tarvita. Viimeksi Jutta Urpilainen kertoi puolueensa luovan tulevalla vaalikaudella 100.000 uutta työpaikkaa. Tuskinpa.

 

Kopra kertoo Vartiaisen ja Kangasharjun edellyttävän julkisen talouden vahvistamista noin kymmenellä miljardilla eurolla, mutta hekään eivät kertoneet, miten vahvistetaan yritysten edellytyksiä tuottaa nuo miljardit, joista huomattava osa tulee yritysten työntekijöille maksamista palkoista.

 

Kyseessä on sama harha kuin Kiviniemellä ja Kataisella heidän esittäessään yhteiskunta- ja työllisyyssopimusta puolueiden ja etujärjestöjen kesken. Kumpikaan ei kerro, miten työllistämistä tulisi helpottaa. Veronkevennykset saattavat edistää asiaa, mutta käsitykset niiden vaikutuksista ovat ristiriitaisia.

 

Sen sijaan yritysbyrokratian karsimisella on kiistatta positiivisia vaikutuksia, erityisesti työllistämiseen liittyvän byrokratian keventämisellä. Kuitenkaan en ole havainnut yhdenkään ehdokkaan edes maininneen EU-lähtöistä tavoitetta yritysten hallintokuorman keventämisestä 25 prosentilla vuoden 06 tasosta, vaikka se on kirjoitettu nykyisenkin hallituksen ohjelmapapereihin.

 

Erityisesti työllistämisen esteisiin kohdistuessaan keino olisi hyvin tehokas, eikä edes aiheuttaisi kustannuksia.

 

Sama puute, eräänlainen tietovaje, vaivaa samalla sivulla esitettyjä ekonomistien näkemyksiä. Heidän tietonsa perustuvat tilastoihin ja teorioihin, eivät käytännön tuntemukseen.

 

Oma lukunsa on, että viime kädessä saattaakin kyseessä olla ihmisen kestävyysvaje. Siihen löytyy ratkaisu vain työpaikoilta uudenlaisen johtamiskulttuurin avulla, jossa kepit ja porkkanat on heitetty sivuun.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies, tietokirjailija

 

Vastaanottaja: ''
Aihe: Tarjous Vieraskynä-palstalle

 

Työnantajaleirin sooloilijat tulevat kalliiksi maalle

 

Koko sen 45 vuoden aikana, jonka olen ollut työnantaja- tai elinkeinojärjestöjen palveluksessa tai seurannut läheltä niiden toimintaa, ei työnantajaleirin toiminta ole koskaan aiemmin ollut yhtä määrätietoista ja yhtenäistä kuin muutaman viime vuoden aikana, kun on irtauduttu tupon kahleista.

 

Se on ensisijaisesti sen ansiota, että teknologiateollisuus on ottanut perinteisen roolinsa työmarkkinapolitiikan lipunkantajana. Ilman sitä roikuttaisiin tupossa ilmeisesti edelleen, sillä erinimisten työnantajakeskusjärjestöjen aiemmat rimpuilut irti tuposta päättyivät viimeistään kalkkiviivoilla uskon puutteeseen ja jonkin tahon sooloiluun.

 

On selvää, että näin suuri murros ei voi mennä läpi ilman ongelmia ja takapakkiakin. Sitä kaikkien hermot eivät näytä kestävän, vaikka tällä kertaa rintama onkin pitänyt yllättävän hyvin. Nyt kuitenkin hermot alkavat pettää heikoimpien lenkkien kohdalla, kun Jyrki Katainen nosti demarien ja SAK:n painostusvoimaa monta pykälää.

 

Pelin avasi EVAn Sixten Korkman Aamulehdessä 13.8., ja perässä seurasi Palvelualojen työnantajaliiton PALTAn varatoimitusjohtaja Harri Hietala Iltalehdessä 15.8. He kaipaavat asiallisesti takaisin tupopöytään, vaikka eivät kehtaakaan sitä suoraan sanoa.

 

Korkmanin operaatio ei ole yllätys, sillä hän osoitti jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Pankista valtiovarainministeriön ylijohtajaksi siirtyessään täydellisen irtoamisensa maan pinnasta. Lähetin hänelle ensimmäisen kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, mutta ei ole tietoa, lukiko hän sen saati ymmärsikö. Jos luki, on ainakin unohtanut, vaikka väliin on kuultu järkeviäkin puheenvuoroja.

 

Harri Hietalalla taas on hyvin kirjava historia työnantajaleirissä hänen pyrkiessään hartiavoimin Etelärannan vahvaksi mieheksi. Hänen johtamallaan sekuliliitolla ei ole mitään varsinaista työmarkkinakulttuuria, ja omaa projektiaan hän on edistänyt suoltamalla työoikeudesta kirjoja, joiden sisältöä ei ole aina ymmärtänyt itsekään.

 

Käsittämätöntä on, että EVAa ei ole lakkautettu vieläkään, vaikka sen perustamisen varsinainen syy taistolaisuus on jo aikaa sitten häipynyt historian hämärään. Syntyhistoria selittää sen, että aivot ovat edelleen ohjelmoidut neuvostoaikojen tunnuksin.

 

Tehtävän puuttuessa EVA nyt askartelee väsäämällä kiiltopaperille kirjoitettuja raportteja, joita Suomessa on kyllä riittävästi ilman sitäkin. Vakavinta on sen tunkeutuminen työantaja-asioihin, joista sillä ei ole mitään osaamista. Sen seitsemän vuoden takainen raportti Menestyksen eväät – tiekartta tulevaisuuteen oli niin surkeaa sillisalaattia, että se oli pikemminkin pakanamaan kartta.

 

Demarien apumiehenä toimiminen on nyt trendikästä, kun itse pääministeri näyttää esimerkkiä. Demareille kysymys on raa´asta valtapolitiikasta, ja epätoivo panee yrittämään kaikkea mahdollista, myös veroporkkanoita, sillä Urpilainen, Ihalainen ja Heinäluoma tietävät, että sellainen erikoistarjous neuvostoaikojen ja demarien sekä SAK:n asemien palauttamiseksi, jonka Katainen Heinäluoman johdatuksella Säätytalolla teki, ei tule enää koskaan toistumaan.

 

Toimittajat mediassa ovat vähintäänkin yhtä kaukana käytännön tasosta, joten nämä taivaanrannan maalarit voivat olla varmoja niiden tuesta

 

Kun Iltalehden pääkirjoitutoimittaja 15.8. uskoo, että työnantajalinja johtuu siitä, että ”nykyinen sukupolvi on päntännyt amerikkalaisia, uusliberalistisia oppikirjoja”, se kertoo vain siitä, miten pahasti hän on ulalla. Kysymys on yksinkertaisesti vain käytännön tosiasioitten tuntemisesta ja tunnustamisesta.

 

Media myös kierrättää antaumuksella ay-liikkeen propagandaa ”maltillisista” tupokorotuksista, mitä helpottaa se, että asiallinen tutkimus tupojen todellisuudesta puuttuu Suomessa jokseenkin tyystin. Heikki Urmas väitteli tulopolitiikasta jo 70-luvulla, mutta joutui sen vuoksi jopa murhauhkausten kohteeksi ja luopumaan tutkijan urasta.

 

Urmaksen vuoden takaisen kirjan tuoreet tosiasiat tuposta ja sen historiasta on pimitetty asiallisesti ottaen kokonaan. Hän kertoo myös englantilaistutkimuksista, jotka osoittavat tupojen tosiasiassa tulleen hyvinkin kalliiksi.

 

Saman kohtalon on kokenut Seppo Keräsen tuore väitöskirja. Sen näyttää noteeranneen vain Erkki Tuomioja, joka pyrkii parhaansa mukaan mitätöimään sen.

 

Tämä sooloilu voi johtaa ainoastaan lisäsotkuihin. Se voi pahimmassa tapauksessa vaarantaa myös sen toisen vaiheen kehitysprojektin, joka on käynnistynyt teknologiateollisuudessa työmarkkinaosapuolten yhteistyönä työpaikkatasolla. Järjestöt ovat saaneet siitä jo etukäteen Työelämärahaston palkinnon.

 

Olisi mielenkiintoista tietää, ovatko Korkmanin ja Hietalan johtamien järjestöjen hallintoelimet heidän ajatustensa takana. Jos ovat, tilanne on todella vakava. Jos eivät ole, tulee heidän tehdä omat johtopäätöksensä.

 

Kauko Parkkinen

Metalliteollisuuden työnantajaliiton neuvottelujohtaja 1970-luvulla


Aihe: Tarjous mielipidesivulle

 

Kyllä epäpätevyys voi olla irtisanomisperuste

 

Jarmo Jokivirran kirjoitus (HS 3.9.) sisältää tärkeän viestin yliviritetyn irtisanomissuojan vaikutuksesta työllisyyteen, mutta siihen sisältyy muutama korjausta vaativa asiavirhe. Se on tosin välitetty poliittisille ja työmarkkinajärjestöille jo moneen kertaan, mutta nämä ovat torjuneen sen.

 

Ensinnäkin hän sanoo, että hallitus ei rakenneratkaisussaan puuttunut tärkeimpään ongelmaan eli työn tarjonnan lisäämiseen. Kyllä siitä puhuttiin ja väitettiin jopa, että sitä edistettiin, mutta sillä tarkoitettiin päinvastaista asiaa kuin Jokivirta ja Suomen laki tarkoittavat: työntekijän hakeutumista työhön. Tämä on eräs esimerkki siitä, miksi todellista ratkaisua ei löydetä.

 

Ei myöskään työhehtosopimus estä maksamasta hyvälle työntekijälle hänen osaamistaan vastaavaa palkkaa, mutta kateutta se voi herättää.

 

Taloudelliset ja tuotannolliset syyt eivät suinkaan ole ainoa irtisanomisperuste, vaan myös laiskuus tai epäpätevyys voivat olla perusteena, mutta ongelma on siinä, että työnantajalla on oikeudessa näyttövelvollisuus siitä, että tästä johtuu se, että hän ei pysty täyttämään työsopimuksensa edellyttämiä tehtäviä. Alkuperäiset Kansainvälisen työjärjestön ILOn suositus ja sopimus eivät sisällä tällaista näyttötaakkasääntöä, vaan se on suomalainen tuote.

 

Käytännössä tilanne on se, että jos tuhannen työntekijän yritys irtisanoo työntekijöistään kymmenen prosenttia eli sata työntekijää, niin se menee sellaisenaan läpi ammattiliiton sihdistä, ellei yt-lakia ole rikottu. Jos sen sijaan kymmenen työntekijän yritys irtisanoo kymmenesosan eli yhden työntekijän, ay-juristeilla on valmis kaava, jolla he vievät asian lakitupaan: Kun ei ole näytetty olevan taloudellista tai tuotannollista irtisanomisperustetta, sen on täytynyt johtua kielletystä henkilökohtaisesta syystä. Ja taas on todistustaakka työnantajalla.

 

Koeajan pidentämistä tärkeämpää olisi palauttaa todistustaakka vastaamaan länsimaista oikeuskäsitystä ja sen tosiasian tunnustaminen, että jos työsuhteessa on menetetty luottamus, sitä on turha yrittää jatkaa lain sanelemalla pakolla. Siitä kärsii erityisesti pienellä työpaikalla koko henkilöstö. Myös irtisanomiskorvauksia tulisi kohtuullistaa.

 

Kauko Parkkinen

työsuhdelakimies

 

 

 

Lähetetty: tiistai 7. kesäkuuta 2011 18.18
Vastaanottaja: ''
Aihe: Tarjous Vieraskynä-palstalle

 

Työmarkkinamurroksen toinen vaihe

Teknologiateollisuus jälleen työmarkkinapolitiikan pioneerina

 

Hyvä työ – pidempi työura Työoikeudellisen yhdistyksen jo perinteisen aamukahvitilaisuuden aiheena pääsiäisen alla ei antanut aihetta suuriin odotuksiin. Varsinkin työmarkkinajargonilla kyllästetty saattoi olettaa, että kahvi olisi tilaisuuden parasta antia.

 

Mutta Metallityöväen Liiton työsuojelusihteerin Juha Pesolan alustus osoitti heti alkuun, että hänen edustamansa liitto ja Teknologiateollisuus olivat tekemässä työmarkkinahistoriaa.

 

Nyt ei ollut kysymys epäluottamuksen uusintamisesta, jonka saman liiton entinen toimitsija Kimmo Kevätsalo oli väitöskirjassaan sanonut leimaavan ammattiliittojen toimintaa, vaan aivan ilmeisesti toteutettiin hänen myöhemmän kirjansa Yhdestoista hetki teesiä: ”Ay-liikkeen ainoa mahdollisuus olla vahva tulevaisuudessa liittyy siihen, miten se auttaa palkansaajia työpaikalla kehittämään työtään ja työorganisaatiotaan”.

 

Avainsana on juuri työpaikkataso. Projekti pyrkii edistämään työhyvinvointia ja pidentämään työuria kehittämällä käytännön toimintatapoja ja –malleja, jotka perustuvat työnantajan ja työntekijöiden yhteistoimintaan. Lähestymistapa on hyvin kokonaisvaltainen käsittäen myös johtamistavan ja työntekijöiden näkemysten ja ideoiden huomioon ottamisen.

 

Projektia on kuvattu monikerroksisella talolla, jossa eri kerrokset liittyvät toisiinsa, niin että niiden keskinäisestä vuorovaikutussuhteesta muodostuu yhtenäinen kokonaisuus.

 

Tästä seuraa myös tuottavuuden parantuminen, mitä ei kuitenkaan ole mainittu erillisenä tavoitteena. Sitä voidaan pitää järkevänä, sillä näin vältetään ne karikot, joihin mm. valtion tuottavuusohjelma näyttää törmänneen. Tuottavuus syntyy fiksun toiminnan yhteisvaikutuksena, kun sen sijaan siihen oikotietä pyrittäessä homma vääristyy helposti valtion tavoin irtisanomisohjelmaksi.

 

Projekti on myös saanut hyvän vastaanoton yrityksissä, sillä pilottiyrityksiä on ilmoittautunut jopa yli tarpeen, kaikkiaan 40.

 

Projekti on helppo nähdä loogisena seurausilmiönä siitä, että teknologiateollisuus otti aloitteen käsiinsä neljä vuotta sitten ilmoittaen siirtyvänsä liittotason sopimuksiin, mikä päätti tupokauden. Nyt on itse asiassa kysymys pioneerityöstä, joka käynnistää toisen vaiheen siirryttäessä kohti käytännön työpaikkatasoa. Keskusliitotkin ovat taannoisessa kannanotossaan havainneet, että sieltä löytyvät ratkaisut.

 

Mutta keskusjärjestöillä itsellään ei ole edellytyksiä päästä tällaiseen käytännön läheisyyteen, kuten työuraneuvotteluistakin on havaittu. Metallin viime vuoden lopulla käynnistynyt projekti on edennyt hyvää vauhtia, kun sen sijaan keskusjärjestöt tuskin olisivat samassa ajassa päässeet yksimielisyyteen edes asialistasta.

 

Tupon perään vieläkin haikailevien kannattaisi tutustua tähän projektiin havaitakseen, miten liittotasolla voidaan edetä. Voidaan tietenkin väittää, ettei keskusliittotaso sulje pois liittotasoa, mutta kysymys on painopisteestä. Jos se on keskusliitto- tai lakitasolla, se ei ole omiaan aktivoimaan liittotason aloitteellisuutta.

 

Tässä voi nähdä myös tietyn opettavaisen ympyrän sulkeutuneen. Jo 1970-luvun alussa metalliteollisuuden työnantajaliitto kehitti henkilöstökonsultointi- eli HK-ohjelman, jonka oli tarkoitus tarjota tuolloin neuvottelujen alla olevaa ”yritysdemokratialakia” fiksumpi työkalu yrityksille. Sen keskeinen ajatus oli kytkeä työntekijöiden asiantuntemus mukaan muotovapaan kuulemisen avulla, ja siinä oli paljon samoja elementtejä kuin tässä projektissa.

 

Sosialidemokraattien ja kommunistien taistellessa niinä aikoina vallasta työpaikoilla yli tuhannen ”korpilakon” voimalla vuosittain ei kuitenkaan saattanut edes ajatella, että Metallityöväen Liitto olisi ollut osapuolena projektissa. Sitä olisi pidetty vaarallisena sopuiluna. Oman kertomansa mukaan Kimmo Kevätsalokin saattoi ruokatunnilla neuvoa porukkaa lähtemään kotiin, kun taas minä yritin työnantajaliitossa saada heitä takaisin töihin.

 

Työnantajaliitoissa oli vireillä muitakin työpaikkatason projekteja. Kielillä puhuttiin silloinkin, ja ahkerasti käytettyjä termejä olivat job enrichment (työn rikastaminen) ja job enlargement (työn laajentaminen), mutta ne kaikki jäivät HK-ohjelman tavoin yhteistoimintalain nimellä syntyneen lain varjoon ja kuihtuivat pois. Kävi siis päinvastoin kuin oletettiin. Laki taas juridisoi asian ja näivetti lain pykälien ja muotomääräysten noudattamiseksi ja myös tulkintariidoiksi.

 

Viimeksi Nokian ja Microsoftin järjestelyissä nähtiin selvästi lain todellinen merkitys. Tiedotustilaisuudessa kerrottiin yt-menettelyn alkamisesta, mutta samalla kerrottiin myös, miten oli jo kauan neuvoteltu mm. luottamusmiesten kanssa pitkälle menevistä järjestelyistä. Olivatko yt-neuvottelut siis enää muuta kuin lain määräämää pakkopullaa ilman todellista merkitystä?

 

Projektin suunnittelusta on vastannut Työterveyslaitoksen emeritusprofessori Juhani Ilmarinen, joka toimii myös työelämäkonsulttina Australian valtion laskuun. Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla 10.4. kolme kirjoittajaa esittivät, että työelämän laadusta olisi tehtävä Suomen kilpailuvaltti. Tämä projekti on siihen hyvä työkalu, josta olisi mahdollisuus saada myös vientituote. Saksassa onkin jo osoitettu mielenkiintoa asiaan.

 

Metallityöväen Liitto ja Teknologiateollisuus saivat yhdessä hankkeesta Työelämänrahaston työelämäpalkinnon viime vuonna jo vähän etuajassa, kuten Obama rauhan Nobel-palkinnon. Toivottavasti tämä ei ole enne asian yhtä huonosta edistymisestä.

 

Paikalla ollut Teknologiateollisuus ry:n edustaja sanoi hankkeen olevan heillä kolmen kärkiprojektin joukossa. Olisi ansainnut ykköspaikan.

 

 

Lähetetty: maanantai 20. syyskuuta 2010

Keskitetylle tulopolitiikalle olisi ollut vaihtoehto

Keskitetyn tulopolitiikan tunnusmerkillisin piirre oli työmarkkinapolitiikan ja talous- sekä muun yhteiskuntapolitiikan kytkös, nykykielellä verkottuminen.

 

Ensimmäinen ”tupo” 1968 oli kriisiratkaisu käsistä karanneen kustannuskehityksen suitsimiseksi, missä se onnistui vain tilapäisesti. Se osoittautui kuitenkin käyttökelpoiseksi poliittiseksi työkaluksi SDP:n päästyä vuoden 1966 vaalivoiton myötä poliittisesta paitsiosta pääministeripuolueeksi.

 

Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, että hän oli vuonna 1969 julkaissut kannanoton, jossa vaadittiin puoluetta ajamaan vaatimuksensa läpi ”ammattiyhdistysliikkeen tuella riippumatta eduskunnan satunnaisista voimasuhteista”.  Tähän tupo oli paras mahdollinen väline, ja sen mahdollisti hajallaan olleen SAK-laisen ammattiyhdistysliikkeen eheytyminen.

 

Tupokytkentä merkitsi työelämäkysymysten joutumista valtapolitiikan välineiksi ja irtaantumista entistä kauemmas työpaikkatasosta. Se sopi myös alkaneen punamultakauden toiselle osapuolelle keskustalle, sillä maataloustuloneuvotteluissa MTK:n kanssa ratkaisut sovitettiin myös maataloudelle.

 

Eräs esimerkki monimuotoisesta ”tupoteatterista” on Sauli Niinistön valtiovarainministeriajaltaan kertoma episodi, jossa tiemäärärahoja ei saanut merkitä budjettiin, vaan ne oli säästettävä ”porkkanaksi” tuponeuvotteluihin.

 

Rinnakkainen kehityslinja käynnistyi vuonna 1966 pääministeri Rafael Paasion ns. telakkapuheesta, jolla hän antoi alkupotkun pitkälliselle kiistalle yritysdemokratiasta. Ns. professorikomitea valmisteli asiasta esityksen, joka edustuksellisine elimineen oli niin virastomainen, että se ei kelvannut kummallekaan työmarkkinaosapuolelle.

 

Työmarkkinapolitiikan tulevaa suuntaa haettiin koko 1970-luku. Sitä leimasivat keskistetyt sopimukset ja ns. korpilakkojen suuri määrä sekä toinen toistaan seuraavat esitykset yritysdemokratialaiksi. Osia niiden sisällöstä toteutettiin keskusjärjestösopimuksin osana tupoa.

 

Voi olettaa, että työmarkkinaratkaisujen poliittisen statuksen nousulla oli yhteys myös lakkojen määrään, sillä se lisäsi niiden merkitystä sosialidemokraattien ja kommunistien välisessä valtataistelussa. Ehkä se lisäsi myös Moskovan mielenkiintoa ja halua vaikuttaa niihin. Siitä oli tuolloin epäilyjä, joille on saatu vahvistusta Jukka Seppisen tutkimuksista.

 

                                                       Työpaikkatason vaihtoehto

 

 

Metalliteollisuuden työnantajaliitto haki 1973 vaihtoehtoista linjaa ns. HK- eli henkilöstökonsultointiohjelmalla. Se perustui ajatukseen, että ohjelman tarjoama paikallinen yhteistyö normaalin linjaorganisaation puitteissa on joka tapauksessa toimivampi vaihtoehto kuin laki, tulkoonpa siitä millainen tahansa.

 

Työnantajilla oli tuolloin yleensäkin varsin vilkasta uusien yhteistyömuotojen hakua. Puhuttiin työn laajentamisesta ja rikastamisesta ja haettiin esimerkkejä yhteistyömalleista erityisesti Saksasta, Norjasta ja Jugoslaviasta.

 

Tilanne heijastui mielenkiintoisesti SAK:n entisen puheenjohtajan Niilo Hämäläisen puheesta Ekonomipäivillä 1977. Aiheena oli luottamuksen merkitys työpaikalla, ja Hämäläisen kyyninen sanoma oli, että sillä ei ole mitään merkitystä, sillä ”tessit hoitavat kaiken”, kuten hän sanoi. Kuulijan oli vaikea päätellä, tarkoittiko hän sitä todella vai oliko se katkeraa satiiria.

 

Vuonna 1979 voimaan tullut yhteistoimintalaki noudatti asiallisesti pitkälti HK-ohjelman ajatuksia, sillä se rakentui ensisijassa linjaorganisaation ja luottamusmiesorganisaation varaan eikä edellyttänyt pakollisia edustuksellisia elimiä. Kuitenkin se hautasi alleen niin HK-ohjelman kuin muutkin oma-aloitteiset yhteistoimintahankkeet.

 

Keskitetty tulopolitiikka jatkui muutamin liittokohtaisin poikkeuksin aina vuoteen 2005, ja yhteistoimintalakia tiukennettiin vuonna 2007.

 

Vaihtoehtoisen lattiatason yhteistyön avulla olisi voitu päästä liennyttämään sitä asetelmaa, jota Metallityöväen Liiton entinen toimitsija Kimmo Kevätsalo nimittää väitöskirjassaan epäluottamuksen uusintamiseksi.

 

Silloinen valtakunnansovittelija Jorma Reini kirjoitti Helsingin Sanomissa, että jos sopiminen hajautetaan työpaikkatasolle, niin hän ”joutuu hankkimaan työsuhdehelikopterin” ehtiäkseen ”aina sinne tänne tekemään työrauhaa” (HS 10.11.96).

 

Kommentissani totesin, että asia oli päinvastoin: Tuolloin ”valtakunnansovittelijan virka lakkautetaan tarpeettomana”, joten ”Reini puolustaa omaa työpaikkaansa” (HS 14.11.96). Totesin, että ”hänen `visionsa´ on mahdollinen vain sen vanhan vastakohta-asetelman pohjalta, johon työmarkkinajärjestöjen asema perustuu ja josta Reininkin soviteltaviksi tulevat työtaistelut sikiävät”.

 

Ilmeisesti presidentti Kekkosen ajatukset kulkivat samoja ratoja, kun hän jo 1977 SAK:n 70-vuotisjuhlassa Tampereen työväentalolla puhuessaan sanoi, että lakko työriitojen ratkaisukeinona alkoi olla jo vanhentunut.

 

Kekkonen uskoi yritysdemokratian hoitavan asian, mutta hänkään ei tuntenut käytännön tasoa ja uskoi näin ollen lakiin, joka ei ratkaise mitään, vaan näivettää toiminnan lain muotomääräysten vahtimiseksi.

 

Ylhäältä päin asioita katseleva Reinikin uskoi laskeutuvansa ”tekemään työrauhaa”. Tosiasiassa työrauhaa ei kukaan tuo työpaikalle helikopterilla eikä muullakaan tavoin, vaan sen edellytykset on luotava itse työpaikalla.

 

Tämä vaihtoehtoinen tie olisi voinut mahdollistaa myös sen, että ay-liike ei olisi yhtä neuvoton kuin nyt. Se olisi voinut jo löytää ne Metallityöväen Liiton entisen puheenjohtajan Erkki Vuorenmaan peräänkuuluttamat ”uudet toimintatavat, jotka vastaavat nykyisiä elinkeino- ja tuotantorakenteita” (HS 20.9.10).

 

Ehkä se olisi jo löytänyt sen toimintatavan, jota Kevätsalo mm. saman liiton kokemusten pohjalta tarjoaa viisi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Yhdestoista hetki: ”Ay-liikkeen ainoa mahdollisuus olla vahva tulevaisuudessakin liittyy siihen, miten se auttaa palkansaajia työpaikkatasolla kehittämään työtään ja työorganisaatiota.”

 

Myös valmiudet nousta talouskriisistä uudenlaisia työ- ja tuotantomuotoja kehittäen olisivat paljon nykyistä paremmat. Ehkä jopa koko kriisi olisi vältetty, ainakin nyt koetussa mittasuhteessa.

 

Kauko Parkkinen

OTK, tietokirjailija

Metalliteollisuuden työnantajaliiton neuvottelujohtaja 1973-81

 

Liite 2

 

Viitatut pdf-tiedostot ovat varsinaisen ilmoituksen liitteinä

 

20.1.25

Unto Hämäläinen

Legendaarinen vehkeilijä

 

”Unto Hämäläinen on tunnettu, tunnustettu ja

palkittu politiikan toimittajien grand old man.”

Ylen legendaarinen ohjelmaesittely 27.12.24

 

”Pientä koppavuutta”

 

Hämäläisen vastaus haastattelijan

hesarilaisuutta koskevaan kysymykseen

 

”Yhteiskunnan pitää muuttua, ja

kumpikaan lehti ei sellaista hae.”

 

Aatos Erkko jouluhaastattelussa tv:ssä 1994,

miksi hän on tyytymätön lehtiinsä

 

”Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia

sinnikkäästi hokien, miten hyvin meillä menee.”

 

Tiedote Halikon Yrittäjien kesäkokouksesta 6.6.1985

 

Unto Hämäläisen nimeen törmäsin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1981, jolloin ilmestyi kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, joka kertoi, mitä Suomen taloutta hallinnut keskitetty tulopolitiikka, tupot, oli kaikessa karuudessaan ja mitä tapahtuu, jos se jatkuu edelleen. Kirjasta tulivat suomen kieleen sanat tupoteatteri ja tupomafia.

 

Siitä syntyi mediassa melkoinen mylläkkä. Iltasanomat esitteli sen koko aukeaman jutussaan sisäsivuilla ja etusivulla tekijän kuvan kera otsikolla ”Parkkinen panee tupon ruttuun” (, OSuVa Tuhopolitiikan 30 v juhlanumero).

 

Ylen Ajankohtaiseen studioon Arvo Tuominen teki välittömästi asiallisen haastattelun, samoin kuin Risto Uimonen muutamaa päivää myöhemmin MTV:n upouusiin uutisiin.

 

Muu media seurasi perässä. Parin viikon ajan kirja, jossakin määrin kirjoittajakin, pyöri mediassa jokseenkin päivittäin. Kokoomusnuorten puheenjohtaja ja heidän Tasavalta-lehtensä päätoimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti koko sivun asiallisen ja varsin positiivisen kirjaesittelyn.

 

Seuraavaksi huolestui Helsingin Sanomien politiikan toimitus. Vähän aiemmin oli ilmestynyt Lauantaiseuran salanimellä kirja Tamminiemen pesänjakajat, josta ei tuolloin vielä tiedetty että kirja oli heidän kirjoittamanansa. Nyt he pelkäsivät, että heidän hengentuotteensa jää kirjani varjon, jolloin toimituksen taistolaisten kantaäiti Anneli Sundberg pantiin torjuntatöihin.

 

Kolmas kohukirja tuolloin oli Anja Kaurasen romaani, Sonja O kävi täällä, joka oli luonnollisesti fiktiota. Sundberg rinnasti kirjani siihen otsikolla Työmarkkinoiden Sonja O (OSuVan juhlanumero ). Se oli pirullisen taitava veto. Näin hän osoitti, että kirjaa ei pitänyt ottaa todesta, vaan se oli fiktiota.

 

Se puri heti. Näin hän käynnisti imperiumin vastaiskun. Puhe- ja keskustelutilaisuuksia alkoi peruuntua. Kun melkoiseksi hämmästykseksi lehden seuraava päätoimittaja nousi tästä joukosta, joka potkut saanutta Aarno Laitista lukuun ottamatta jatkoi tehtävissään, oli samalla laskettu perustus sille mustalle listalle, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä.

 

                                                          Legendaarinen tuuliviiri

 

Hämäläisen nimitys Hesarin, Suomen Pravdan, politikan toimittajaksi muutamaa vuotta myöhemmin meni kaukaa periferiasta, keskisen Suomen perukoilta tulleelle nuorelle miehelle kuin häkä päähän ja teki siellä tuhojaan. Hän teki vikkelästi täyskäännöksen ja otti tupojen tukimiehen ja suojelijan tehtävän sydämenasiakseen. Se tarkoitti demarien politikan täydellistä hyväksymistä muutenkin, sillä se perustui keskeisesti juuri tupoihin. Tämä vastasi kaikin tavoin myös lehden linjaa.

 

Juhani Suomi kertoo kirjassaan, kuinka Erkki Liikanen eräässä tilaisuudessa tuli Aatos Erkon puheille ja nuhteli tätä siitä, että hänen lehdessään oli ollut viime aikoina joitakin demareita kritisoivia kirjoituksia, ”vaikka kaikkihan tietävät, että se on meidän sosialidemokraattien lehti”.

 

Hämäläinen piti huolen siitä, ettei tällaista lipsumista enää päässyt tapahtumaan, joten keskitetty tulopolitiikka oli hänen erityisen tiukassa suojelussaan. Hänen silmissään olin sen pahin häirikkö, joten tarvitsin erikoiskäsittelyn. Siihen tuli tilaisuus, kun Helsingin kauppiaat ja yrittäjät järjesti paneelikeskustelun Harri Holkerin hallitusta käsittelevästä kirjastani Punamusta vallankaappaus.

 

Keskusteluun osallistui eräitä eturivin poliitikkoja ja työmarkkinapamppuja. Estynyttä Paavo Väyrystä sijaisti Esko Aho, ja juontajana toimi Kyllikki Virolainen, entinen työkaveri Ylen Päivän peilistä.

 

Kerroin miten räikeästi presidentti Mauno Koivisto oli ohittanut ns. porvarisopimuksen, jonka porvaripuolueiden puheenjohtajat ja Nokian toimitusjohtaja Kari Kairamo olivat Paavo Väyrysen johdolla tehneet. He olivat sopineet ennen vaaleja muodostavansa keskenään hallituksen, jos vaalitulos sen mahdollistaa, kuten oli tapahtunut.

 

Varoitin edessä olevasta talouden umpikujasta, joka tuolloin oli jo selvästi nähtävissä, erityisesti valtiovarainministeri Erkki Liikasen johdolla kasatun keskitetyn työmarkkinasopimuksen ”ansiosta”, mutta myös monet muut seikat olivat sellaisessa asennossa, että lopputuloksesta ei ollut epäselvyyttä. Se kävi ilmi jo kaksi vuotta aiemmin Halikon yrittäjien kesäjuhlasta antamassani tiedotteessa. Ajoituskin  meni tarkalleen nappiin.

                                                              

                                                   Monin palkinnoin palkittu huiviasiantuntijoiden grand old man

 

Tämä ylitti Hämäläisen käsityskyvyn täysin, mutta hän ei tullutkaan ottamaan selvää kirjasta ja asioista, vaan panemaan kirjan tekijän järjestykseen.

 

Hämäläisen naama ei tuolloin ollut vielä kovinkaan tunnettu, joten hän hiippaili takariviin in cognito ja istui täysin hiljaa.

 

Hänen selostuksensa tilaisuudesta oli hyvin ylimielinen ja -malkainen, jopa pilkallinen. Hän kertoi, että ”todistelin”, että tämä hallitus oli maalle suurempi uhka kuin noottikriisi. Kyllikki Virolaisen pitsinen hartiahuivi sai suuremman huomion kuin kirjani, josta hän ei kertonut sanaakaan (pdf). Hän puhui työelämän uudistamisesta, vaikka sitä ei ollut sen enempää kuin nykyiselläkään hallituksella.

 

Mainitsin giljotiinin siksi, että Holkeri oli uhannut sellaisen putoavan tiettynä päivänä, ellei eräitä asioita ole hoidettu siihen mennessä. Siinä Hämäläisen iva kohdistui Holkeriin eikä minuun.

 

Keskustelua käytiin siitä, oliko hallitus sinipunainen vai punamusta.

 

Tästä kirjasta olivat peräisin monet niistä saatanallisista säkeistä, joita työnantajajärjestöt esittivät sanasodassa hallituksen kanssa. Ne hankkivat sitä muutamia kymmeniä kappaleita. Silloinen STK hankki sen kaikille hallituksensa jäsenille. Sen kärkihahmo vuorineuvos Casimir Ehrnrooth tilasi sitä jonkusen kappaleen presidentin valtiovierailun seuruetta varten.

 

Hämäläinen tuhosi jutullaan kirjan, mutta se ei ollut tappo, sillä hän teki sen vakain tuumin ja erityistä julmuutta osoittavalla tavalla. Se oli kirjamurha. Siitä Hämäläisen maine vain kasvoi, vaikka hän ei kehdannut panna juttuun nimeään edes näkyviin. Murha ei vanhene koskaan.

 

                                                                     Legendaarinen lakeija

 

Tällä hengentuotteellaan Hämäläinen suojasi sekä tupoa että Koivistoa ja samalla SDP:tä. Jos porvarisopimus olisi toteutunut, olisi ainakin tulevan laman suurimmat syöverit voitu välttää. Talouspolitiikka olisi voinut saada uuden terveemmän suunnan.

 

”Porvarillisuuden kultainen hetki meni ohi”, sanoi RKP:n entinen puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson. Samalla saattoi mennä ohi myös Suomen talouden kultainen hetki.

 

Nyt Liikasen johdolla runnottiin kasaan ”supertupo”, josta kirjoitin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Kekäle-kirjassani, että ”Tämä superpaketti näyttää lopullisesti varmistavan maan talouden syöksymisen niihin vaikeuksiin, joilta sen piti pelastaa tasavalta”.

 

Tämä kirja kädessään Jorma Ojaharju sanoi Iltasanomien haastattelussa, että hän lukee aina kesäisin parhaat kirjat uudestaan ja aina ensimmäisenä tämän kirjani.

 

Mutta Hämäläistä mikään ei pehmentänyt. kaikkien äkkikäännynnäisten tavoin hän oli armoton ja leppymätön. Yli kymmenestä myöhemmästä kirjastani Hesari ei maininnut sanaakaan. Tämä oli osa sitä Mauno Koiviston ja demarien suojelua, josta Liikanen oli muistuttanut.

 

Laman jo painaessa päälle Hämäläisen johtama toimitus markkinoi näkyvästi demarien talousgurun Pekka Korpisen puheita, että mitään hätää ei ole ja Raimo Sailaksen vakuutteluja, että ”putkessa” oli niin paljon tavaraa, että hyvin pärjätään.

 

Hämäläinen joutui myöhemmin tekemään henkisen Canossan-matkan haastattelemaan Raimo Sailasta. Siinä oli vakka kantensa valinnut. Yhdessä he olivat johtaneet kansalaisia harhaan, niin että lama tuli yllätyksenä.

 

Nyt Sailas kertoi, että Suomi oli selvinnyt vain hyvällä onnella. Kun valtiovarainministeri Iiro Viinasen kerjuumatkat eri puolille maailmaa eivät tuottaneet tulosta, ”Suomen maksukyky oli yhden saksalaisen pankin ja yhden pankinjohtajan hyväntahtoisuuden varassa. Onneksi hän oli Suomen tuntija ja hänellä oli täällä ystäviä”, Sailas sanoi. Muuten Suomi olisi hänen mukaansa romahtanut lähes kehitysmaatasolle 13.6.13: Näin Suomi sailastui - Hyvinvointivaltio on rakennettu uskolle ja toivolle).

 

                                                                      Hovitoimittajien grand old man

 

Hesarissa oli evoluution myötä kehittynyt oma ihmislajinsa homo hesariensis. Se on homo sapiensin alalaji, mutta eroaa tästä selvästi monessa suhteessa. Lajityypillistä sille on ylipaisunut ego, joka luo kasvualustan vahvalle ylemmyyskompleksille, sekä erehtymättömyys ja sisäänlämpiävyys. Siihen kuuluu myös valta jakaa ihmiset ex cathedra ihmiset sellaisiin, joilla on arvoa, ja arvottomiin.

 

Tavalliset ihmiset ovat tälle lajille vain työvoimaa, kuten lehti auktoritatiivista pääkirjoitustaan myöten sanoo.

 

Arvokkaita ihmisiä ovat sellaiset, joilla on valtaa, rahanvaltaa, poliittista valtaa tai virkavaltaa, taikka sananvaltaa. Kaikkein arvottomimpia ovat yrittäjät, jotka vain rohmuavat rahaa yhteisestä kassasta, kuten Tarja Halonen sanoi Maarit Tastulan haastattelussa. Täysin arvottomien kanssa solmituista sopimuksistakaan ei tarvitse piitata, vaan niillä voi pyyhkiä… Höpisköötpä ikivanhat roomalaisgubet mitä tahansa omia viisauksiaan.

 

Tähän parveen Hämäläinen sukelsi kuin kala veteen.

 

Jo ennen Hämäläisen aikaa oli ilmajokelainen insinööri Seppo Hautala ollut erityisen suuri rohmu, joten hänelle ei Helsingin Sanomat voinut antaa mitään arvoa eikä armoa. Kilpailijat ja Halosen puoluetoverit saivat kaataa hänen yrityksensä aivan rauhassa.

 

Kun vielä kävi ilmi, että tärkein ihminen ja suojelukohde pääministeri Mauno Koivisto oli ollut keskeinen toimija kaato-operaatiossa, oli selvää, että siitä kirjoittamani kirja Laillinen murha oli täysin arvoton, jopa vaarallinen. Pääministeri Koivisto oli ollut vaatimassa Irakin suurlähetystöä panemaan tilit poikki, jotta yritys saadaan konkurssiin.

 

Koiviston suojaaminen vaati jopa hätätoimia. Kirjan julkistuspäivän iltana kello yhdeksän aikoihin lehden toimittaja soitti ja tarkisti eräitä tietoja, mutta kirjoitusta ei koskaan julkaistu. Eikä kirjasta ole koskaan kerrottu Hesarissa sanaakaan. Eikä muistakaan kirjoistani, koska niissä on kaikissa kerrottu jotakin yrittäjistä, noista rohmuista. Tässä Hämäläisellä on mittavat ansiot.

 

Hänelle kirjakeskustelu oli oikein sopiva tilaisuus alentuvalle pilkkapuheelle. Sehän kohdistui myös yrittäjiin, noihin rohmuihin,  joista Hämäläisen herkkä tuulenhaistajan nenä tunsi rauhallisessa keskustelussa leviävän raivon hajun. Hän hankki kannuksia toimituksen esimiehen pallia varten.

 

Kaikkien äkkikäännynnäisten tavoin Hämäläinen oli tiukka ja armoton. Kun näin hänen istuvan penkkirivin päässä eräässä Heurekan keskustelutilaisuudessa, kysyin häneltä: ”Oliko pakko olla niin ivallinen?” Vastauksena oli yksi sana: ”Oli.”

 

Ihan pientä koppavuutta.

 

Ehkä hän oli saanut samanlaista ohjausta, josta entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen kertoo kirjassaan. Toimituksen viikkopalaverissa päätoimittaja sanoi kirjailija Tarmo Kunnaksesta, että ”häntä saakin iskeä, hän on niin elämästä vieraantunut tyyppi.” Valkonen oli saanut potkut sen vuoksi, että hän uskoi journalistin ohjeiden olevan tarkoitetut noudatettaviksi.

 

                                                                     Legendaarinen ylituomari

 

Näin Suomen Pravdan päätoimittaja käyttää ylituomarin valtaansa. Tehokkain ja helpoin tapa iskeä on musta lista. Jorma Ojaharju kertoo kirjassaan Yrittäjän ajojahti,  miten tehokas ase tämä Hesarin käsissä on, suorastaan tappava. Jomppa väitti minun olevan ”yksi niitä harvoja kynäniekkoja, jotka ovat perillä näistä asioista”. Hän sanoi vähän enemmänkin:

 

”Monet muut näitä asioita käsittelevät eivät ole. Suomessa, todellisuuden peilikuvamaassa, kuuluu asiaan että nuo muut nauttivat arvostusta, mutta Parkkinen ei. Hänen nimeään ei toimittaja- ja kirjailijapiireissä kuulemma saa ääneen lausua. Merkillistä, kun hänen tekstiään kuitenkin niin runsaasti lainataan.”

 

Kukin voi mielessään arvailla, kumpaan ryhmään Hämäläinen kuuluu.

 

Tämän tilanteen syntyyn olivat aktiivisimmin vaikuttanet taistolaisnuori Anneli Sundberg ja kokoomus nuori Unto Hämäläinen, joille molemmille Helsingin Sanomat oli luonut vallantäyteyden tunteen. Molemmat keräsivät korkeita journalistipalkintoja, joten heidän toimintansa oli esimerkillistä.Kaiken

 

Kaiken uhallakin kirjailijoissa oli Ojaharjun lisäksi toinenkin uskalikko, joka uhmasi toverituomioistuinta. Jouko Tyyri antoi ainakin kahdesta kirjastani varsin positiivisen arvion.

 

Jorma Ojaharju oli sanonut myös, että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”. Siis ei Kekälettä eikä muitakaan kirjoja, joissa talouden umpikujan kehitystä seurattiin melko tarkoin ajantasaisesti parempia vaihtoehtoja tarjoten.

 

Vain arvailla voidaan, mikä vaikutus sillä olisi ollut talouden kehitykseen, jos Hesari olisi toiminut journalistin ohjeiden mukaisesti, jolloin muutkin lehdet olisivat uskaltaneet kertoa niistä. Kysymykseen ei koskaan saada vastausta. Mutta ainakin mahdollisuus olisi ollut.

 

 

Vapautuminen HS-ajatushautaamosta vapauttaa myös ajattelun. Todellinen toimittajalegenda oli Karolus Kinnunen, joka mursi budjettisalaisuuden ja jota jotkut ovat pitäneet Suomen ainoana tutkivana journalistina. Hän oli politiikan toimittajayhdistyksen toinen perustaja.

 

En tuntenut Karolusta henkilökohtaisesti, ja Hänen eläkepäivinään pyytämättä ja yllätyksenä lähettämänsä kirja-arvio oli koko lailla toinen kuin Hämäläisen (pdf). En muista, mitkä kirjat olivat kyseessä, mutta ainakin ensimmäinen oli uskoakseni mukana.

 

Mutta Hämäläinen ei jää eläkkeelle vaan roikkuu hesarilaisessa marinadissa edelleen. Vallasta on vaikea luopua. Hänen toistaiseksi viimeinen paleluksensa demareille oli Sanna Marinin tukijana ja osallistuminen Hesarin ja Ylen epätoivoiseen pelastusyritykseen, kun tappio jo häämötti.

 

Hän ilmoittautui Marinin tukijaksi heti alussa, kun Marin oli pääministerinä Eduskunnassa vastaamassa ensimmäisen kerran opposition kysymyksiin, ja hän roiskaisi kokoomukselle päin naamaa kysyksen: ”Eikö teitä hävetä?”

 

Ehkä Marinilla olisi ollut syytä hävetä, mutta Hämäläinen kertoi A-studiossa, että se saattoi olla pieni etikettivirhe (: nettikirja Bilegate  Pääministerin uho ja tuho). Ei sen enempää.

 

Kun sitten Marinin tappion alkaessa häämöttää Helsingin Sanomat ja Yle ryhtyivät viime hetken epätoivoiseen yhteisyritykseen hänen pelastamisekseen, ”legendaariseksi” mainostettu Hämäläinen kutsuttiin Ylen Perjantai -ohjelmaan puhumaan Marinin puolesta. Ja hän selittikin kaikki asiat Marinin kannalta parhain päin, mutta sekään ei auttanut (Hesarin viimehetken epätoivoinen yritys: Pelastakaa edes Marin! Nettikirja BILEGATE - Pääministerin uho ja tuho ).

                                                          Legendaarinen KGB:n yhteistoimintamies

 

Hämäläisen vehkeilystä Venäjän KGB:n ja DDR:n suuntaan kertoo edesmennyt sotatieteen tohtori Markku Salomaa Tarza-kirjassaan. Hän muun muassa antoi tietoja yhdistyksen jäsenistä. Hämäläinen luonnollisesti kiistää tämän, mutta kun keskustelin asiasta reserviupseerikerhomme jäsenen Salomaan kanssa, ja hän sanoi, että hänellä on selvät näytöt Supon arkistoista.

 

Sailastakin tärkeämpi suojelukohde oli presidentti Mauno Koivisto, jonka yksinäisen ratsastajan sheriffi-myytin Hämäläisen kollegat olivat luoneet. Kun Gorbatshov oli joutunut pakenemaan ”mökilleen”, hän kysyi Koivistolta, voiko tämä vielä palata valtaan, vastauksena oli yksi sana: ”Voi”. Yhtä lyhyitä ja tuulesta temmattuja olivat Koiviston muutkin vastaukset, mutta Hämäläinen ei rasittanut häntä lisäkysymyksillä tai perusteluilla. Koivisto joko oli kokonaan pihalla, tai siten hän johti tahallaan kansalaisia harhaan.

 

Loistokkaimman näytteensä moraalistaan Hämäläinen kuitenkin antoi lehtensä sunnuntainumeron sivun mittaisessa haastattelussa, jonka hän kävi Moskovassa tekemässä KGB:n vakoilijasta Albert Akulovista, joka oli tavanomaiseen tapaan virallisesti diplomaatti. Hän oli myös Aatos Erkon kotiryssä.

 

Tästä juttukeikasta kertoo Martti Valkonen kirjassaan. Valkosen mukaan Akulov oli keskittänyt kaiken voimansa Suomen tuhoamiseen, mutta Hämäläinen suositteli häntä ”tunnetta pursuavissa” kehusanoissaan kaupalliseksi konsultiksi suomalaiselle vientiteollisuudelle. Vakoiluhommat hän kuittasi pikku maininnalla.

 

Myöhemmin Akulov karkotettiin Suomesta. Vahinko, ettei Hämäläinen seurannut hyvää kaveriaan.

 

Selvää on, ettei Valkosen kirjasta ole mediassa hiiskuttu sanaakaan. Samalla tavalla pimitettiin Heikki Urmaksen kirja jossa hän Keijo Liinamaan dokumenttien perusteella kertoi, miten Koivisto oli harannut vastaan Liinamaa-sopimusta, jonka isäksi media on nostanut Mauno Koiviston. Samoin Urmas siteeraa Liinamaan sanoja, joilla tämä lyttäsi Koiviston valtiomieskyvyt. Tällaista ei suomalaisessa mediassa saa kerta.

 

Saman kohtalon koki edesmenneen sotatieteen tutkijan Markkku Salomaan Tarza-kirja, jossa kerrotaan karuja tosiasioita Mauno Koivistosta ja Tarja Halosesta sekä Unto Hämäläisen vehkeilyistä KGB:n ja DDR:n salaisen poliisin kanssa.

 

Kukahan selvittää joskus, mikä on se hinta, jonka me suomalaiset olemme maksaneet Suomen Pravdan ja Unto Hämäläisen muutosvastarinnan linjasta.

 

Ainoa muutos noista Erkon jouluhaastattelun päivistä on vuosituhannen lehtiuudistus, jolla Hesari pantiin tabloidkuosiin (.fi ja Google: On jälleen OSuVan aika).

 

Ehkä saamme piankin luettavaksemme muistelmat, joissa kerrotaan lisää legendaarisia sankaritekoja, joilla muutos saatiin torpatuksi. Niille Hesari varmasti antaa tilaa vähintäänkin yhden aukeaman verran plus kokosivun kuva kulttuuriosion kannessa, mikä kuitenkin jää reippaasti jälkeen legendaarisen oligarkin ”Nalle” Wahlroosin seitsemän sivun ennätyksestä.

 

J.K.

Mitähän Jomppa mahtoi tarkoittaa sillä, että Suomi on peilikuvatodellisuuden maa? Olisikohan joillakin aihetta katsoa peiliin? Näkyisikö sieltä totuus ja todellisuus?

 

 

Liite

 

13.6.13

 

Näin Suomi sailastui:

Hyvinvointivaltio on rakennettu uskolle ja toivolle

 

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen kesäkuun numerossa on eläkkeelle jääneen valtiosihteerin Raimo Sailaksen laaja haastattelu, joka valaisee asioita enemmän kuin sen kirjoittaja Unto Hämäläinen ehkä itsekään tajusi. Saatiin vastaus moneen kysymykseen ”suoraan hevosen suusta”.

 

Sailas esiteltiin hyvinvointivaltion rakentajana, ja siinä mainittiin ne aikaansaannokset, jotka hänen 41 vuoden uransa aikana joko olivat hänen työstämiään tai ainakin sinä aikana toteutettuja. Näitä hänen kautensa monumentteja oli kaikkiaan 20, mukana mm. peruskoulu, päivähoito, opintotuki ja talviloma. Näille kaikille yhteisenä tunnusmerkkinä on, että niillä jaettiin rahaa toinen toistaan parempiin tarkoituksiin. Yhtään sellaista toimenpidettä, jolla olisi edistetty sitä, että ”konehuone”, suoritusporras, voisi tuottaa helpommin uutta kasvua ja rahaa, ei joukossa ole.

 

Tälle on luonnollinen selitys: Ei ole mitään mainittavaa. Sailas sanoo sen itsekin: ”1970-luvun alussa oli vahva suunnittelu-usko, luotettiin siihen, että taloudellinen kasvu jatkuu tasaisena ja valtiolle kertyy verotuottoja vuosi vuodelta enemmän.” Tästä kertoo Lasse Lehtinen Luotettavissa muistelmissaan, kuinka silloin puolueeseen tulvi oppinutta väkeä tekemään juuri noista suunnitteluhommia.

 

Se oli sosialidemokratian nousun aikaa, ja asioita hoidettiin vasemmistolaisen byrokraatin ajatusmaailmasta käsin, jota Sailas edusti. Siinä yrittäjä nähtiin uhkana, jota oli kuritettava ja pantava järjestykseen. Keskitetty tulopolitiikka oli siinä varsinainen voimakone.

 

Keskusta oli menossa mukana, koska se sai oman osuutensa, mistä Sailas kertoo esimerkkinä puoluesihteerien Erkki Liikasen ja Seppo Kääriäisen sopimuksen rahan jaosta.

 

Vaikuttavassa luettelossa on pahoja puutteita. Siinä ei ole mainittu mm. työsopimusten yleissitovuutta, lomaltapaluurahaa, pekkaspäiviä, yhteistoimintalakia, ”työsuhdeturvalakia”, tasa-arvolakia ja yhdenvertaisuuslakia.

 

Pois on unohtunut myös työsuojelulainsäädäntö, jolla vasemmisto pyrki valtaamaan yritykset sisältäpäin ja perusti Tampereelle bunkkerikseen työsuojeluhallituksen. Myös verotuksen puolelta tulisi vaikuttava luettelo, esimerkkinä palvelujen saattaminen arvonlisäveroksi muutetun liikevaihtoveron piiriin.

 

Sailas palauttaa mieliin, että 1973 öljykriisissä kasvu tyssäsi ja into sammui, mutta vuosikymmenen lopulla ja 1980-luvun alussa palattiin entiseen vauhtiin. Sittemmin laiskan suojelulaiksi mainittu työsuhdeturvalaki säädettiin tuolloin, ja muukin työllistämistä rasittava säätely sai siitä lisävauhtia.

 

Talouskasvu kuitenkin sai niin paljon puhtia, että ”valtion kassassa riitti rahaa uuden pääministerin Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen tarpeisiin”.

 

Ja olihan niitä, tarpeita. Vuonna 1987 valtaan nousseen hallituksen muodostamisesta kertovassa kirjassani Punamusta vallankaappaus vertasin tämän ”hallitun rakennemuutoksen hallituksen” ohjelmaa keväiseen vasikan kirmailuun laitumella. Toiveajatteluun perustuvassa verbaaliakrobatiassaan se veti vertoja nykyisen sateenkaarihallituksen ohjelmalle.

 

Sama hulvaton usko hallitsi Hämäläisen edustamaa lehteä ja muutakin mediaa. Sellaista vaihtoehtoa ei otettu vakavasti, että tästä voisi tulla loppu. Samainen Unto Hämäläinen kuvasi kirjan ilmestymisen vuoksi 2.3.1988 järjestytettyä keskustelutilaisuutta, jossa olivat mukana mm. eri puolueiden edustajat ja jossa Esko Aho enteellisesti tuurasi esteen saanutta Paavo Väyrystä, vähintäänkin puolipilkallisella ylimielisyydellä.

 

                                                                         Hilkulla oli

 

Tilaisuuden otsikko oli ”Romutetaanko Suomen markkinataloutta?”, mutta Hämäläisen ivallinen huomio keskittyi mm. tilaisuuden juontajan Kyllikki Virolaisen asuun.

 

Kirjaa Hämäläinen ei maininnut, kuten ei lehti myöhemminkään. Alustuksesta hän kuitenkin siteerasi mm. toteamustani, että hallitus on maalle ”suurempi uhka kuin noottikriisi”, tyylinsä mukaisesti alentuvan pilkallisesti.

 

Nyt 25 vuotta myöhemmin hän joutui siteeraamaan Sailaksen sanoja, miten hilkulla oltiin jo viiden vuoden kuluttua 1993:”Suomen maksukyky oli yhden saksalaisen pankin ja yhden pankinjohtajan hyväntahtoisuuden varassa. Onneksi hän oli Suomen tuntija ja hänellä oli täällä ystäviä.”

 

Ilman tätä pelastavaa pankkia ja pankinjohtajaa Sailaksen mukaan ”ei Suomesta kehitysmaata olisi tullut, mutta elintaso olisi laskenut dramaattisesti”.

 

Kuten Sailas sanoo, kaikkien nimikkeiden kohdalla on myöhemmin tehty muutoksia, menoja lisääviä ja yrityssektoria rasittavia. Jos kaikki kirjattaisiin, luettelosta tulisi varmaan yhtä pitkä kuin kyseinen artikkeli.

 

Sailas on ollut huolestunut milloin mistäkin mutta kertaakaan hän ei ole ilmaissut huoltaan siitä, miten yrittäjät selviävät näistä lisärasitteista. Nyt hän on huolestunut, miten rahat saadaan riittämään, kun Suomi näivettyy.

 

Hän on kuitenkin pahasti myöhässä eikä mainitse syytä näivetykseen, mikä oli väistämätön ja nähtävissä jo vuosia aiemmin, kuten ilmenee Halikon Yrittäjien kesäkokouksesta annetussa tiedotteessa 6.6.1985: ”Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia sinnikkäästi hokien, miten hyvin meillä menee.”

 

Perusteluna oli se, että ”lainsäätäjä on harkitun päättäväisesti leimaamassa rikolliseksi sitä omavastuista riskinottokykyä, jonka varassa suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointi on luotu”. Mukana oli joukko ajankohtaisia esimerkkejä ja ajoitus vuosikymmenen taitteeseen. Suomi sailastui.

 

Suuri, lähes kohtalokas onnettomuus maalle oli Mauno Koiviston tässä tilanteessa kokoon runnoma Holkerin nukkehallitus. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko porvaripuolueiden ja yritysjohtajien ”Punamustassa” kuvattu hallitushanke saanut kurssin käännetyksi. Mahdollisuus olisi ollut.

 

”Kuin koira veräjästä”

 

Yksin tämä kirjoitus osoittaa, miten valtavia mustia aukkoja on pimitettynä tämän maallemme ratkaisevan ajanjakson käsittelyssä. Ja tämäkin on vain pieni raapaisu ja sellaisenakin yksipuolinen. Suppeakin kuvaus olisi edellyttänyt sekä kakun jakamisen että kasvattamisen käsittelyä. Mutta siihen Hesarin tai muunkaan median taidot eivät riitä. Parhaimmillaankin suomalainen journalismi on tällaista rääpimistä ja henkilökultin rakentelua.

 

Muiden puolueiden kohdalla tilanne ei ole juuri SDP:tä parempi. Vuonna 1984 ilmestyi Otavan kustantamana kirjani Herratoverin Suomi – kirja kasvun tekijöistä ja jakajista, josta tuli suomen kieleen termi jakopolitiikka (). Arvioin kirjassa silloiset puolueet sen perusteella, painottivatko ne kasvua vai kakun jakoa. Puolueet saivat kouluarvosanan.

 

Ykköseksi selvisi kristillisten liitto arvosanalla 8, ja hännänhuippuna oli SDP 4+. Keskustapuolue sai kuutosen ja kokoomus sekä SKDL 61/2. Merkittävän vallankäyttönsä vuoksi Hesari sai oman arvionsa, viitosen. Lehti ei luonnollisesti maininnut kirjaani, kuten ei ensimmäisen kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa puolipilkallisen esittelyn jälkeen muitakaan kirjojani.

 

Tilanne ei ole noiden päivien jälkeen merkittävästi muuttunut. Surullisen huvittava esimerkki tästä saatiin, kun Ylen Ajantasa järjesti yli kaksi vuotta sitten ajatusleikin, miten poliitikko ja tutkija toimisivat, jos he lähtisivät luomaan nyt hyvinvointivaltiota puhtaalta pöydältä. Mm. vihreiden guru ja kansanedustaja Osmo Soininvaara kuten tutkijakin toimisivat täsmälleen samoin kuin Sailas: He alkaisivat jakaa rahaa hyviin tarkoituksiin kantamatta huolta siitä, oliko siihen rahaa vai ei, mitä ei edes mainittu (Hyvinvointiyhteyskunta saa rahansa automaatista/www.openfinland.net 4.11.11).

 

Uutena puolueena vihreät on siis omaksunut vanhan menon, ja Sailaskin suree sitä, että kokoomus on mennyt mukaan vasemmistolaiseen riehaan.

 

Hesarissa keskustelukumppaneita yhdisti vahva itseriittoisuus ja paavillinen erehtymättömyys, mistä HS sai juuri pahasti siipeensä päätoimittaja Mikael Pentikäisen potkujen muodossa. Sillä ei kuitenkaan ole toistaiseksi ollut havaittavia vaikutuksia. ”Periaatelinja pysyy”, vakuutti vt. päätoimittaja Riikka Venäläinen alkajaisiksi. Jatkoa odotetaan.

 

Sailas antoi oman näyttönsä mm. Radio Suomen työelämäillassa 17.1.1999, kun viisi ”valtakunnan vaikuttajaa” vastaili kansalaisten kysymyksiin. Eräs pohjoissuomalainen soittaja syytti poliitikkojamme ja virkamiehiämme, mm. Sailasta, näiden harjoittamasta politiikasta pitäen sitä työttömyytemme syynä.

 

Kimpaantunut Sailas antoi soittajalle isän kädestä ja sanoi, että soittajan edustamassa osassa Suomea ei talouskehitys ole ollut kummoinen ”paljolti juuri tuollaisen ajattelutavan vuoksi”.

 

Kommentissani Pohjolan Sanomissa 27.1.99 katsoin, että Sailaksen mielestä ”Pohjois-Suomessa ajatellaan väärin” ja että tällaisessa virkamiehen puheessa ”kolkuteltiin fasismin rajoja, ellei menty jo yli”.

 

Sailas pääsi livahtamaan eläkkeelle kuin koira veräjästä, mitkä kuuluisat sanat hän kertoo kirjoittaneensa Kalevi Sorsan puheeseen, kantamatta vastuuta mistään. Sen sijaan seuraaja saattaa kokea Pentikäisen kohtalon.

 

 

Liite 3

 

27.10.23

 

”Suuria näyttelijöitä riittää, mutta näytelmä on päättynyt”

 

STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto

60-vuotispäivähaastattelussaan 4.12.87

 

Suomen ennätys? 

40 vuotta Hesarin mustalla listalla - Näin tehdään tuhopolitiikkaa   

 

Iän karttuessa joutuu ihmettelemään, miten hyväuskoinen sitä on nuorempana ollut. Kun ensimmäinen kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa ilmestyi tasan 40 vuotta sitten, uskoin, että kun kansalaiset ja tiedotusvälineet – media -sana ei tuolloin ollut käytössä – saavat tietää, millainen on niin kovin kehutun työmarkkinapolitiikan todellisuus, niin sitä ryhdytään tuota pikaa kehittämään parempaan suuntaan. Uskoa vahvisti se, että kirja sai heti tuohon aikaan likimain ennen kuulumattoman julkisuuden. Kirja ja hieman kirjoittajakin pyörivät parin viikon ajan televisiossa, radiossa ja lehdissä.

 

Juuri omat uutisensa saanut MTV avasi pelin räväkällä ja asiallisella haastattelulla, kuten Ylekin. Ilta-Sanomat teki hyvän koko aukeaman jutun etusivun tietoiskun kera. Puhetilaisuuksia buukattiin.

 

Seuraavaksi tarvittaisiin työkaluja muutoksen toteuttamiseksi, kirjoja ja koulutusta sekä konsultointia.

 

Ei olisi voinut pahemmin mennä pieleen. Imperiumin vastaisku tuli varsin nopeasti, vaikka se olikin yllätetty housut kintuissa. Liian moni valtataho tunsi asemansa uhatuksi. Enteellistä oli, että vastaisku käynnistyi Helsingin Sanomissa, jonka politiikan toimittajat olivat julkaisseet Koivisto-myytin perusteoksen Tamminiemen pesänjakajat Lauantaiseuran salanimellä. Sen stalinistimafian – sana on lehden entisen pääkirjoitustoimittajan Martti Valkosen kirjasta Sananvapaus kauppatavarana – kantaäiti Anneli Sundberg esitti 9.12.81 pirullisen taitavan ”esittelyn” otsikolla Työmarkkinoiden Sonja O. Näin hän viestitti, että kirja oli fiktiota, jota ei tullut ottaa vakavasti. He pelkäsivät, että heidän juorukirjansa jää varjoon.

 

Kirjani oli kovakantinen, heidän puotipaperille painettu pehmytkantinen, mikä kuvaa tasoeroa. Kirjan tekijöilläkin oli eroa. Sananvapauden suuria sankareita tehtiin toimittajista, jotka eivät edes uskaltaneet esiintyä omalla nimellään ja naamallaan, ennenkuin Hannu Tarmio pakotti heidät siihen. Sundberg sentään uskalsi ampua myrkkynuolensa salanimen takaa puskista. Toisessa jutussaan hän kertoili keksittyjä tarinoita siitä, miten muka kuvasin öisiä varjoneuvotteluja ruokalistojen tarkkuudella.

 

Sopuli-ilmiö hillitsi muutakin mediaa. Turun Sanomien päätoimittaja Keijo K Kulha otsikoi kolumninsa: ”Vaikeneminen ei auta”. Mutta kyllä se auttoi, muutos saatiin torjutuksi, ja suma seisoi 40 vuotta.

 

Sorsa kolmikannan juoksupoikana

 

Avautui kuitenkin uusi väylä, kun Suomen Yrittäjäin Keskusliitto SYKL oli samaan aikaan noussut kapinaan työllistämisen riskiä lisäävää ns. työsuhdeturvalakia vastaan ja kutsui minut operoimaan sitä. Olin ollut lakia valmistelleen työryhmän taustaryhmässä, joten tiesin, että he puhuivat asiaa.

 

Imperiumin vastaisku lannisti kuitenkin myös sen, ja Kalevi Sorsan hallitus mitätöi kolmikannan toimeksiannosta yrittäjien erävoiton. Samalla se lannisti järjestön, jonka keskustan ja kokoomuksen politrukit valtasivat, ja se otti tavoitteekseen pääsyn tupopöytään, jolloin ainoaksi mahdollisuudeksi toimia tavoitteiden hyväksi jäi yrittäjyys.

 

Visio oli ”kolmihaarainen”. Tuli kertoa kansalaisille, miten järjetöntä oli vaikeuttaa jatkuvasti yrittämisen ja työllistämisen edellytyksiä, fiksumman vaihtoehdon esittäminen ja yritysten varustaminen sellaisin tiedollisin eväin, että työnantaja ja työntekijät yhdistäisivät paremmin voimansa yrityksen ja näin koko talouden vahvistamiseksi. Välineinä olivat kirjat sekä koulutus- ja puhetilaisuudet. Lisäksi ilmestyi lyhyen aikaa OSuVa -lehti (Osaavan Suomalaisen Vapautus) sekä myöhemmin erikoisnumeroita kuten ”Tuhopolitiikan 30 v -juhlanumero” joulukuun alussa 2011 ().

 

Kohta kirjan ilmestymisen jälkeen työnantajakeskusjärjestö STK alkoi pyrkiä eroon ”tupoteatterista” – sana tuli kirjastani. Se teki ohjelman, jonka keskeiset teesit olivat kirjastani. Mutta näytelmä ei päättynyt, kuten Pentti Somerto uskoi. Kerta toisensa jälkeen yritys epäonnistui surkeasti, ja uusintaesitykset jatkuivat. Näytelmässä on sekä farssin että tragedian ainekset.

 

Keskustelimme vuosien varrella puhelimitse muutaman kerran Metallityöväen Liiton vastaneuvottelijani kanssa, ja olimme täysin samaa mieltä, että systeemi oli jämähtänyt 1970-luvun poteroihin, joskus tapasimmekin.

 

Viimeistä keskusteluamme seuraavana päivää Metsäteollisuus ry ilmoitti, että se luopuu valtakunnallisista työehtosopimuksista. Nyt purkautui primitiivireaktiona vuosikymmenien patoutunut turhautuminen, kun aiemmin ei ollut saatu mitään aikaan. 40 vuotta siihen tarvittiin!

 

Nyt saattaisi aueta markkinoita sille 12-sivuiselle ”järkitessille”, puitesopimukselle,  jonka kolmen miehen firmamme Työsuhde-expertit Oy julkaisi 1997. Sen aika ei ollut silloin vielä. Ajatuksemme oli myös, että hoidamme kaikki työnantajapalvelut, niin että yritysten ei tarvitse maksaa järjestöjen kalliita jäsenmaksuja. Sekin oli ennenaikaista.

 

Nyt paineen suunnittelematon purkautuminen voi ajaa työmarkkinat kaaokseen.

 

                                                  Pesänjakajat taantumuksen asialla

 

Pesänjakajatoimittajia on kovasti kehuttu, miten heidän kepposensa kirkasti suomettunutta mediailmastoa, mutta todellisuus on toinen. Heillä oli keskeinen rooli muutoksen torppaajina. Jos he olisivat keskittyneet työhönsä ja kertoneet lukijoilleen journalistin ohjeiden mukaisesti, mikä oli tupouskonnon todellisuus ja miten asiat voitaisiin hoitaa fiksummin, se olisi voinut käynnistää työmarkkinoiden uudistumisen. Nyt nämä keskittyivät salanimen paljastuttuakin oman kirjansa markkinoimiseen ja torppasivat Anneli Sundbergin johdolla muutoksen.

 

Pesänjakajien kakkosmies Janne Virkkunen nimitettiin yllättäen päätoimittajaksi, missä tehtävässä hän piti tarkoin huolen siitä, että uudet ajatukset tulopolitiikasta pimitettiin eikä musta lista rakoillut. Sitä vain vankisti Suomen törkeimmästä yrityskaadosta kirjoittamani Laillinen murha. Lehden toimittajan kirjoittama juttu julkistamistilaisuudesta hyllytettiin viime hetkellä, eikä lehti ole myöhemminkään maininnut siitä sanaakaan. Hänen seuraajansa Mikael Pentikäinen sanoi ensimmäisessä pääkirjoituksessaan, että ”mies vaihtuu, linja pysyy”.

 

Tosiasiassa linja vain tiukkeni. Pentikäinen pyrki yhdessä puoluetoverinsa Mari Kiviniemen kanssa saamaan tuposta kepulle vallankäytön välineen. He markkinoivat ”yhteiskuntasopimusta”, jonka oli määrä tuottaa 200.000 työpaikkaa, eikä utopiaa saanut häiritä tosiasioilla. Tämän ajatuksen hän Hesarista potkut saatuaan sitten Maaseudun tulevaisuuden päätoimittajana syötti puoluetoverilleen Juha Sipilälle, jolle jäi lopuksi siitä käteen onneton kiky-seikkailu.

 

Virkkunen ja Pentikäinen sekä heidän seuraajansa Kaius Niemi torppasivat tupoa uhkaavat häiriköt ja varmistivat, että suma seisoi 40 vuotta, kunnes metsäteollisuudessa hermot pettivät 2020, mikä käynnisti sekamelskan työmarkkinoilla.

 

Lisää aiheesta

 

 

Näin tehdään tuhopolitiikkaa

OSuVa joulukuu 2011: Tuhopolitiikan 30 v -juhlanumero