26.12.19

 

"Eikö teitä hävetä?"

Pääministeri Sanna Marin Eduskunnan kyselytunnilla kokoomukselle

 

Sanna Marin näytti heti kättelyssä, mistä kana pisii. Näin olisi sanottu siihen aikaan, kun Suomessa puhuttiin vielä selkokieltä, eikä digiamerikka ollut vielä turmellut äidinkieltämme. Vuosikausien ajan oli saarnattu oppia, että nainen on vallankäyttäjänä jotenkin pehmompi ja ihmisläheisempi ja ottaa muut ihmiset huomioon paremmin kuin mies.

Ensin Marin ilmoitti, että hän ei ota neuvoja vastaan keltään, hän siis osaa ihan kaiken. Seuraavaksi hän eduskunnan kyselytunnilla heitti kokoomuksen kansanedustajille päin naamaa kysymysten kysymyksen: ”Eikö teitä hävetä?” Hän ei muistanut, että hän oli vastaamassa kansanedustajille eikä kyselemässä heiltä. Ja että hänen tuli nauttia eduskunnan luottamusta eikä päinvastoin.

 

Pehmenemistä tapahtuikin heti. Kukapa olisi ollut sopivampi käynnistämään sitä kuin suomettumisen hengenperintöä kantava, eläkkeellä oleva Hesarin toimittaja Unto Hämäläinen, joka Ylen A-studiossa 17.12. ilmoitti, että etikettivirhehän se oli, ”mutta siinähän se meni, näpäytyksenä”. Näin koko Jussi Halla- ahon muutama päivä aiemmin mainitsema vihervasemmistolainen toimittajakunta sai askelmerkit, miten uuteen pääministeriin tuli suhtautua. Kysymys on korkeintaan pienestä etikettivirheestä, joiden suhteen ei pidä olla turhan tarkka.

 

Niinpä heti alettiinkin hakea rinnastuskohteita historiasta. Jo samassa A-studiolähetyksessä Ylen politiikan erikoistoimittaja Ari Hakahuhta muisti, että olihan niitä reippaita herjoja heitelty ennenkin. Timo Soini oli heitellyt herjoja, joissa puhuttiin häpeämisestä, vaikka ei niitä täysin rinnastanutkaan Marinin heittoon. Tosiasiassa ei olisi pitänyt puhua edes samana päivänä herjasta, jonka rivikananedustaja heittää hallitukselle. On melkoisen erikoista, jos ei erikoistoimittaja pysty tekemään eroa siihen, että pääministeri isottelee kansanedustajille, niin onpa todella erikoinen toimittaja.

 

Jälkiviisastelijoiden Ville Blåfield, Hesarin henkistä perintöä kantava hänkin, puhui suorastaan lämmöllä, miten hän ymmärsi Marinin kukkoilua, ja Uuden Suomen toimituspäällikkö Jenni Tamminen haki useampiakin rinnastuskohteita aiemmista pääministereistä. Paavo Lipponen uhkaili nahkurin orsilla, ja Anneli Jäätteenmäki puhui niin totta kuin osasi. Mari Kiviniemikin puolestaan heitteli epäasiallisia syytöksiä epäisänmaallisuudesta.

Kuitenkaan näitäkään ei voi mitenkään rinnastaa. Jokainen heistä harrasti pikemminkin synkkää yksinpuhelua, ääneen ajattelua, eikä heittänyt herjoja suoraan päin kansanedustajien kasvoja, henkilöön käyvästi.

 

Kaksi päivää aiemmin olivat jo A-talkin toimittajat ja kommentaattorit antaneet näytteensä lempeästä ja ystävällisestä suhtautumisesta Marinin öykkäröimiseen. Taloustutkimuksen Juho Rahkonen jopa sanoi, että «yhteiskunta pehmenee ja feminisoituu”. Tutkija Johanna Vuorelma, MTV:n politiikan toimittaja Eeva Lehtimäki ja Kauppalehden päätoimittaja Arno Ahosniemi eivät olleet aivan yhtä hurmioituneita, mutta ei heillä ollut myöskään mitään poikkeavaa sanottavaa.

 

Kaivokselan aikoihin ”vanhan” Uuden Suomen toimituspäällikkö Jukka Knuuti kertoi vieraileville lionseille, että he katsovat ensin Hesarin kannan ja ottavat sitten päinvastaisen kannan. Kun hän pari vuotta sitten oli pystyttelemässä vaimonsa maalausten kesänäyttelyä Pälkäneen kirjaston porstuassa, kysyin, oliko todella näin ja oliko se luotettava menettely. Hän vastasi molempiin kysymyksiin myöntävästi. Mutta nykyinen verkkoversio siis seurailee nöyrästi Hesarin latuja.

 

Voi vain kuvitella, mikä mekkala olisi syntynyt, jos mies olisi pää- ministerinä esiintynyt samalla tavalla, vaikka mies ei edes pystyisi lataamaan ääneensä sellaista ylemmyydentuntoista halveksuntaa, jolla Marin roiskaisi sanan ”hävetä”. Nyt kukaan ei sanonut, että tuollainen esiintyminen eduskunnan edessä ei kerta kaikkiaan sovi pääministerille.

 

Kun Antti Rinne eduskunnan kyselytunnilla puhui ”minun hallituksestani”, Hesarin Marko Junkkari teki tästä johtopäätöksen, että Rinteen vaikeuksien syynä oli hänen pyrkimyksensä hallita kaikkea. Mutta kun Marin sanoi samalla paikalla vähintään yhtä tomerasti, että ”Suomi on oikeusvaltio ja minun hallitukseni tulee siitä pitämään kiinni”, ei siinä ollut mitään huomautettavaa.

 

Toinen asia on, että Suomesta tulisi todella tehdä oikeusvaltio, ettei käräjätuomari Jussi Nilssonin (Lakimiesuutiset 2/02) ja Unkarin pääministerin Viktor Orbánin tarvitsisi rinnastaa sitä entisiin Itä-Euroopan sosialistisiin maihin vallan väärinkäyttöä vastaan oikeussuojaa hakevan kansalaisen kannalta.

 

Missä uudet näkökulmat?

Jouko Jokinen sanoi joulukuussa 2017 ennen Ylen päätoimittajaksi siirtymistään Anna-Liisa Haavikon haastattelussa, että Ylen tehtävänä on ”kaivaa uutta tietoa kansalaisille” ja ”jotakin uutta pitää tulla”, niin että katsojat huomaavat, että ”ai jaa, asiaa voidaan tarkastella myös tästä kulmasta” (Eväitä Jokiselle/ 15.3.18).

 

Ei ole tullut uusia näkökulmia, eikä tule, jos siellä roikutetaan vanhoja kehäraakkeja eläkeläistoimittajia. Kun ei muuta keksitä, niin on pantu aamu-tv sekaisin, niin että selkeä rakenne on sotkettu, ja studio ja meno näyttää kuin hollituvalta. Näin katsojat huomaavat, että ai jaa, studiokalusteita voidaan asetalla myös tuollaiseen kulmaan.

 

Runsaan seitsemän vuosikymmenen seurannan ajalta voin varmuudella sanoa, että yksikään pääministeri ei ole esiintynyt eduskunnan edessä yhtä härskisti.

 

Marin sanoi Ylen Ykkösaamussa 21.12., että tämä sylkäisy päin kansanedustajien naamaa tuli sydämestä, mutta pääministerin tehtävässä olisi ehkä syytä käyttää myös päätä.